KÄHKÖNEN  KECKMAN Rääkkylän Kähköset - Joseph Kähkösen suku   Nettiartikkeli  Kauko  Kuusela   Copyright 2005-2011  Kauko Kuusela   Päivitetty  24.05.2011 Email  kauko.kuusela [ AT ] gmail.com

Sisällys: Rääkkylän Kähköset ja Kähkös-sukuun liittyneitä sukuja
I  Ingressi  I  Mistä Joseph Kähkönen tuli Rääkkylään? I Kähkösiä Rääkkylässä  I  Kähkösten sukutila Varpasalossa  I
I  Joseph 1690 Kähkönen  I Carl 1723 Kähkönen  I Carl 1753 Kähkönen  I Carl 1773 Kähkönen  I Joseph 1805 Kähkönen  I
I  Henric 1798 Kähkönen  I  Juhana 1826 Kähkönen  I  Heikki 1869 Kähkönen  I
I  Entisvanhaan perheissä paljon lapsia  I  Mistä löytyy tietoa  I  Tiedätkö lisää Rääkkylän Kähkösistä ja siihen liittyneistä suvuista  I

Taustaa: Mun ukkini ja mummoni - samalla eri rajakarjalaissuvut - kohtaavat matkalla Laatokan Karjalaan
I  Maria Kähkönen (o.s. Nenonen)  -  mun mummoni ja rajakarjalaissukuja  I Lauri Roivas (1683-1750) talonpoikaispäällikkö   I
I  Simo Niilonpoika Roivas - Ilomantsin lukkari 1684  I  Nicolaus Petri Roifwa - Iisalmen ensimmäinen kirkkoherra 1627-1657  I
___________________________________________________________________________________________________________
 

Pysyvä savolaisasutus Suur-Kiteen Varpasalon ja Suur-Liperin Oravisalon saarelle tuli 1600- ja 1700-luvun vaihteessa. Siihen asti alue oli levotonta Ruotsin ja Venäjän rajaseutua. Alueella ennen savolaisekpansiota asui ortodoksikarjalaisia talollisia ja populeja 'tilatonta väestöä'. Silloisen Pohjois-Karjalan alueen "suomalaisasuttamista" kiihdytti 1600-luvulla se, että Stolbovan rauhassa 1617 Käkisalmen lääni ja Inkeri siirtyivät  Venäjältä Ruotsille, sekä se, että Venäjän ja Ruotsin välillä käydyn ruptuurisodan 1656-1658 seurauksena Käkisalmen lääniä aikaisemmin asuttanut ortodoksiväestö  pakeni asuinalueiltaan miltei kokonaisuudessaan venäläisen sotaväen mukana "ruotsalaisvaltaa"  Aunuksen Karjalaan ja Raja-Karjalaan, eli Laatokan pohjoispuoliselle Raja-Karjalan ortodoksiasuinalueille, sekä kauemmaksi Tverin Karjalaan. Tilalle Suur-Kiteen ja Suur-Liperin autiotiloille muutti luterilaisväestöä Savon alueelta ja Laatokan Karjalasta. Kähkös-suku oli mukana Pohjois- ja Keski-Karjalan suomalaisasuttamisessa.
 

Mistä Joseph Kähkönen tuli Rääkkylään?

Ei ole varmaa tietoa, mistä Joseph Kächköin (Jooseppi 'Juuso' Kähkönen) on tullut Suur-Kiteen Warpasaloon. Todennäköisesti Jooseppi Kähkönen on tullut 1700-luvun alussa silloisen Suur-Kiteen pitäjän Rääkkylään naapuripitäjästä Pälkjärveltä eikä Savosta. Todennäköisesti Jooseppi Kähkönen ei tullut - ainakaan suoraan - Suur-Savon Juvan taikka Pien-Savon Rantasalmen tai Säämingin suurpitäjistä, kuten monet  muut savolaissukujen edustajat alueelle olivat tulleet.

Professori Veijo Saloheimon tutkimusten mukaan useimmat Suur-Kiteelle muuttaneista savolaissuvuista tulivat suoraan vesitse Pien-Savosta (Saloheimo, Veijo 1986: Pohjois-Karjalan historia II, 73-74, 414-421). Saloheimon 1600-luvun alkupuolen Kiteen savolaissuvut  -tuloselvityksessä ei esiinny Kähkönen-nimeä (Miettinen, Timo 1994: Voittomaana läntiseen valtapiiriin. Teoksessa Kauppinen, Pekka et.al. Pitäjä rajojen mailla, 81). Tämäntapaisiin selvityksiin - kuten Saloheimokin toteaa - liittyy kuitenkin paljon epävarmuustekijöitä.  Siitä huolimatta on mahdollista, että Kiteen/Rääkkylän Varpasaloon tullut Kähkönen ei tullut suoraan Savosta, vaan mitä ilmeisimmin Laatokan Karjalan luoteisosasta, Pälkjärveltä. Pälkjärvelle Kähkös-perhe on todennäköisesti tullut joko Savosta Laatokan Karjalaan savolaisekspansion aikaan tai  jo sitä ennen Laatokan Karjalan alueelle tapahtuneen muuton aikaan.

___________________________________________________________________________________________________________________________

On mahdollista...

Teoria: On siis mahdollista, että  Kiteen suurpitäjään muuttanut Joseph Kächköin (Jooseppi 'Juuso' Kähkönen)  on tullut Varpasaloon Pälkjärveltä. Todennäköisesti hän on Laatokan Karjalaan Pälkjärvelle ns. savolaisekspansion aikana tulleen Kähkösten jälkeläinen. Karjalan Liiton emeritasukututkija FM Heljä Pulli esittelee Kähkösten juuria -teoksessa (1994, 32-35) Kähkös-sukuun liittyviä oikeustapauksia 1690-luvun Pälkjärven käräjiltä. Oikeuspäätöksistä löytyy hypoteesiani tukevaa tietoa.

( 1 ) Lautamies Henrich Kächköin (Heikki Kähkönen) Pälkjärven (Ruskealan) pitäjän Pirttipohjan kylästä todistaa Pälkjärven käräjillä 1683, ettei Bertill Silfwändoin'in (Perttu Silventoisen) lesken eikä hänen appensa ja lankonsa Matz Silfwendoin'in (Matti Silventoisen) kesken jaettavia hevosia ole vielä jaettu (Pälkjärven käräjät 12.13.9.1683, s. 154v-155.gg2/ES 1795).

Huomaa: Hevonen ja lehmä olivat hyvin arvokkaita 1600- ja 1700-luvuilla. Hevosen arvo 1600-luvulla oli 5-10 -kertainen lehmän arvoon verrattuna, joten Silventoisten riita-asia oli oikeusjutun arvoinen. Sukututkijoille oikeustapauksesta tulee tärkeä tieto: Heikki Kähkösen aviopuoliso oli Silventoinen/Silvennoinen (Silfwendoin) -sukua.

( 2 ) Talollinen Hinrich Kächköin Pirttipohjasta valittaa käräjillä, että hänen poikansa Peter Kächköin (Pekka Kähkönen) haluaa tunkea hänet ja hänen viisi muuta kotona olevaa poikaansa tilalta, jolla hän on asunut viime Venäjän sodan ajasta. Oikeus varoitti Heikki-isän Pekka-poikaa vakavasti ja samalla laillisen rangaistuksen uhalla häiritsemästä isäänsä. Hänen on tyydyttävä siihen tilaan (savuun), mikä hänellä jo on. Poika ei ollut paikalla käräjillä, joten juttu lykättiin seuraaville käräjille (Ilomantsin, Suojärven ja Pälkjärven käräjät 29.-31.10.1692, s. 118. gg11/ES 1799. Jatkoa tuomiokirjassa 25.-28.2.1693).

Huomaa: Heikki Kähkönen oli saanut  verotilansa haltuunsa 'Venäjän sodan' eli ruptuurisodan (1656-58) aikoihin, eli hän oli tullut alueelle 1600-luvun puolivälissä.  Heikki Kähkösellä mainitaan olleen kuusi  poikaa. Pojista tunnetaan nimeltä vain kaksi: Staffan Kächköin (Tahvo/Tapani Kähkönen), joka oli useita vuosia porvarina Sortavalan kaupungissa - erosi porvaristosta v. 1687 - ja joka  vuoden 1695 henkikirjassa mainitaan talollisena Pirttipohjassa] sekä edellä mainittu Peter Kächköin. Mikäli  Varpasalon Joseph Kähköin on Henrich Kächköisen poika, niin hän olisi 1692 noin 2-vuotias, ja saadessaan vuonna 1722 Varpasalo 3 -tilan haltuunsa noin 30-vuotias. -Henrich Kächköisen sukuun liittyvää tietoa on luettavissa myös teoksesta Piilahti, K-M & Kähkönen, T 2002: Kähkösiä Laatokan Karjalassa, 275-291.

( 3 ) Kolme lautamiestä todistaa, että Hendrich Kächköin Pirttipohjasta omistaa kolme (3) savua, ja hän haluaa luovuttaa kolmannen savun pojalleen Peterille, joka asuu toistaiseksi isänsä ja veljiensä luona samalla tilalla. Hendrich Kächköin pidättää itselleen ja viidelle muulle kotonaan olevalle pojalleen kaksi (2) savua (Ilomantsin, Pälkjärven ja Suojärven käräjät 25.-28.2.1693, s.36v-37.gg12/ES 1799. Jatkoa tuomiokirjassa 14.-21.10.1695).

Huomaa: Heikki Kähkösen omistamasta kolmesta savusta (tilasta) siirtyy yksi savu (tila) Peter (Pekka) -nimiselle pojalle, ja todennäköisesti aikanaan kotona olevista ja kahteen savuun jääneistä viidestä pojasta kaksi saa kumpikin savunsa, joten Heikin kolmen pojan on lähdettävä 1700-luvun taitteessa etsimään uusia tiloja muualta.  Pälkjärven Pirttipohjasta oli jo 1700-luvulla kaksi tietä Kiteelle: jonkinlainen kärrytie [Klikkaa Suomenmaa 1898 -kartan hausta: P > Pälkjärvi > Zoom] sekä 1600- ja 1700-luvuilla paljon käytetty "vesistötie" eli vuodenajasta riippuen joko vesitie tai jäätie.

Huomaa: Kiteen kirkonkirjoissa  esiintyy 1700-luvun alussa kolme Kächköin (Kähköinen) -nimistä, todennäköisesti veljeksiä:
Thomas (Misolan kylä),  Joseph (Varpasalo)  ja Nils (Kitee).
__________________________________________________________________________________________________________________________
 

Kähkösiä Rääkkylässä
 

Vanhin Kähkös-tieto Suur-Kiteen Warpasalosta eli nyky-Rääkkylän Varpasalosta löytyy Joseph 'Jooseppi' Kähkösestä, Rääkkylän Kähkösten kantaisästä, joka on kirjoittajan äiiiiiii. Joseph Kähköin (1690-1762). Ensimmäinen puolisooli  Carin Silfwendoin (Kaisa Silventoinen, k. 7.6.1745).  Perheeseen syntyivät lapset: Carl (s. 9.7.1723; rippikirjoihin syntymävuodeksi on merkitty 1722), Joseph (s. 9.9.1727), Carin (s.19.11.1731), Petter (s. 1.7.1734) sekä kaksoset Joseph ja Staffan (s. 1737). Toinen puoliso oli  Carin Tarfwain (Kaisa Tarvainen, s. 1719 k. ? 1769). Perheeseen syntyivät lapset:  Joseph (s. 18.9.1746), Michel (s. 21.3.1948), Augustus (s. 1749 lastenkirja), Anna (s. 1751 lastenkirja), Elizabeth (s. 16.8.1752), Hendric (s. 20.2.1758).

Rääkkylän Kähkösten sukuhaaran kantaäidin Carin 'Kaisa' Silfwendoin kuuluu Silventoinen/Silvennoinen-sukuun. Nimeä esiintyi mm. Kiteellä Anders Silfwendoin (Antti Silventoinen, s.1645) ja Pälkjärvellä Matz Silfwendoin (Matti Silventoinen, s.1683).  

Silventoinen/Silvennoinen-suku on lähtöisin Säämingin hallintopitäjän Haapalan neljänneskunnasta. Varhaisin maininta Silfwandoin (Silvantoinen) -nimisestä talollisesta eli ns. arviokuntien jäsenestä on Savon ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1541. Silfwandoin 'Silvantoinen' -nimisiä talollisperheitä oli kuusi (6). Haapalan neljännes oli Säämingin itäisin osa ja se käsitti suurin piirtein nykyisen Kerimäen, Punkaharjun, Enonkosken ja Savonrannan kunnat. Suurin osa alueesta oli asumatonta erämaata. Kiinteä asutus rajoittui lähinnä Kerimäelle ja joihin Punkaharjun saariin. Silvantoiset olivat kuudella perheellään/sukuhaarallaan Haapalan neljänneksen suurin suku. Suvun maaomistusten keskeisestä sijainnista on esimerkkinä muun muassa se, että kun 1640-luvulla alettiin rakentaa Kerimäen ensimmäistä kirkkoa Kallumäelle, saatiin kaikki pappilan maat Silventoisen suvun hallitsemista tilamaista. (Vesa Juhani Silventoinen 2006: Esitelmä.)

Silventoinen-nimi muuttui 1800-luvulla Silvennoinen-nimeksi, mutta myös alkuperäinen Silventoinen-nimi jäi nimenä elämään (Paikkala, Sirkka 2000: Sukunimet, 604).

Historiantutkija, fil.lis. Kari Pitkänen kokosi 1994 Pitäjä rajojen mailla -historiateokseen(Kauppinen, P.  et.al. 1994) Kiteen ja Rääkkylän tilanhaltijaluettelon vuosilta 1722-1850.  Rääkkylän Varpasalon kylän tilanhaltijaluettelossa Varpasalo 3 -tilanhaltija, talollinen Joseph 'Jooseppi' Kähköin(en) on merkitty Juuso Kähkösenä 1722-1762 (Pitkänen 1994, 745). Kari Pitkäsen tekemän Rääkkylän tilanhaltijaluettelon mukaan Carl Kähkösestä tuli Varpasalo 3  1/2 Karhuntalo -kruununtilan isäntä vuonna 1796 (Pitkänen 1994, 745); Veijo Saloheimon tutkimusten mukaan tila olisi ollut jo isojaon alkaessa (1700-luvun puolivälissä) Kaarlentalo-niminen eli Kaarle [Kähkönen] -nimisen hallinnassa (Saloheimo 1971, 97). Joensuun maakunta-arkisto teki vuonna 1985 sukutilaviirin hakemista varten sukuselvityksen, minkä mukaan Varpasalo 3 -talon asukkaiksi on vuodesta 1750 alkavassa seurakunnan lastenkirjassa mainittu 1700-luvulla seuraava sukuketju: Joseph Kähköin (s. 1690) > Carl Kähköin (s. 1723) > Carl Kähköin (s. 1753) > Carl Kähköin (s. 1773) > Joseph Kähköin (s. 1805). (Joensuun maakunta-arkisto 1985.)

___________________________________________________________________________________________________________________________________________

Ellet halua lukea Taustaa-laatikoissa olevia tekstejä, voit siirtyä eteenpäin
joko "hissillä" eli vierintäpalkkia siirtämällä tai klikkaamalla jotakin valitsemaasi seuravaa linkkiä:

I Kähkösiä Rääkkylässä I Kähkösten sukutila Varpasalossa I Joseph Kähkönen (s. 1690) ja hänen jälkipolveaan I
I Entisvanhaan perheissä paljon lapsia - myös Kähkösillä I Mistä löytyy lisätietoa Rääkkylän Kähkösistä I
I Tiedätkö lisää Rääkkylän Kähkösistä ja siihen liittyneistä suvuista I
__________________________________________________________________________________________________________________________

TAUSTAA

Tilalliseksi ryhtyminen 1600- ja 1700-luvun Ruotsissa edellytti "tiettyä" varallisuutta ja hyvää mainetta (sukua). Todennäköisesti Joseph Kähkönen oli talokas- eli talollissukua, riittävän varakas sekä veroistaan huolehtivan suvun edustaja, koska sai 1700-luvun alussa Varpasalo 3  -tilan haltuunsa, ja tila myös jäi suvun haltuun kruununtilana, sittemmin itsenäisenä tilana. Joseph Kähköin ja Carin Silfwendoin saivat vuonna 1723 lapsen noin vuosi Varpasalo 3 -tilan haltuunsaannin jälkeen. Kirkonkirjoihin kirjattiin vuonna 1723 syntynyt poika Carl-nimisenä [Todellisuudessa hänestä lienee käytetty puhutelunimenä Kaarlo- tai Kaarle-nimeä ja hellittelymuotona Kalle-nimeä.]. Neljä vuotta myöhemmin, v. 1727, syntynyt poika sai isänsä Joseph-nimen.

Yleensä entisaikaan perheeseen syntyneille ensimmäisille pojille annettiin isoisän tai isän taikka jonkun muun 'suvussa vaikuttaneen' nimi, mutta Varpasalon Kähkölän talossa tapahtui poikkeus: tilan haltuunsannin kunniaksi poikalapselle annettiin nimeksi Carl, eli suomalaisena muotona Kaarlo/Kaarle. Nimi on lainaa alunperin germaanisesta miestä tarkoittaneesta sanasta, jota jo varhain on käytetty myös etunimenä (Karel).  Ruotsissa Carl/Karl -sanalla tarkoitetaan 'vapaa mies' ja entisaikaan myös 'talonpoika' -merkitystä. Karl-nimi esiintyy myös pirkkalaiset-nimessä: birckarlar,  eli 'pirkkalainen' muodostuu nimistä  birk  'erityisoikeus' ja  karl  'vapaa mies'. Carl/Karl-sanasta tuli Ruotsin valtakunnassa "kuninkaallinen nimi", kun useat kuninkaat - esim. Carl X Gustaf  'Kaarle X Kustaa' (hallitusaika 1654-1660), Carl XI  'Kaarle XI' (1660-1697) ja Carl XII 'Kaarle XII' (1697-1718) - ottivat Carl-nimen hallitsijanimekseen.

On mahdollista, että kun Joseph Kähkönen ja Carin Silventoinen  antoivat vuonna 1723 poikalapselleen nimeksi Carl, niin nimessä haluttiin tuoda esiin  'vapaa mies' ja 'talonpoika' -ajatus, sillä tilahan oli saatu "haltuun" vuotta aikaisemmin. On myös todennäköistä, että uskollisuus Ruotsin kruunua ja samalla kunnioitus maineikkaita Ruotsin suurvalta-ajan Kaarle-kuninkaita kohtaan on vaikuttanut osaltaan Carl-nimen antamiseen, koska Carl-nimi on ollut siihen aikaan harvinainen nimi Karjalassa. -Carl/Karl/Kaarle/Kaarlo/Kalle -nimijatkumo on säilynyt Rääkkylän Kähkös-suvun piirissä liki 300 vuotta.
__________________________________________________________________________________________________________________________
 

Kähkösten sukutila Varpasalossa
 

Vuonna 1796 Varpasalo 3 -tila jaettiin kahtia: Varpasalo 3  1/2 Ruukkila  ja Varpasalo 3 1/2 Karhuntalo -tiloiksi. Professori Saloheimon Pohjois-Karjalan asutusmuodot  -tutkimuksessa mainitaan, että jo isojaon alkaessa [1700-luvun alkupuoliskolla] Suur-Kiteen  Varpasalo 3 Karhuntalo -tilan osaa oli kutsuttu Kaarlentalo-nimellä. Rääkkylässä oli 1850-luvulla RN:o-uudistus, jolloin Varpasalo 3 -tilanumeroiksi ja nimiksi tulivat Varpasalo 5 Ruukkila ja Varpasalo 6 Karhuntalo. (Saloheimo, Veijo 1971: Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla. Kylä- ja pitäjäkartat, 97. Pitkänen, Kari 1994: Talonhaltijaluettelo. Teoksessa Kauppinen, Pekka et al. Pitäjä Rajojen mailla. Kitee ja Rääkkylä vuoteen 1870, 744-747.)

Rääkkylän Kähkös-tiloista Varpasalo 6 Karhuntalo -tila sai vuonna 1985  sukutilakunniakirjan  ja  sukutilaviirin  merkkinä siitä, että tila on ollut yli 200 vuotta saman suvun omistuksessa. Tällä hetkellä Varpasalo 6 Karhuntalo -kantatila on ollut jo noin 300 vuotta Kähkönen-suvun ja samalla myös Kähkönen-nimisten omistuksessa. Nykyään sukutilan omistajana on  Jukka Kähkönen.

______________________________________________________________________________________________________________________
 

Rääkkylän Varpasalo 3 -tilaa isännöi Joseph Kähkösen jälkeen "Kolmen Kähkös-Kallen sukuketju"  jälkeläisineen

______________________________________________________________________________________________________________________
Teksti: Kauko Kuusela
o Sukututkimustietoa myös saatu Raimo Kähkösen Pohjois-Karjalan Kähköset -tietokannasta (2000-2003), Ilkka Monoselta, Jukka Kähköseltä ja eri sukututkijoilta.
o Vanhat etu- ja sukunimet ovat tekstissä kirkonkirjamuodossa eli entisajan kirjurien kirjoittamassa ruotsinkielisessä muodossa. Nimen perässä on normalisoitu nimi eli nykymuodossa oleva nimi. Kirkonkirjamuodossa olevaa savolaisnimeä en ole aina taivuttanut, vaan se saattaa olla perusmuodossa selvyyden vuoksi. Kirkonkirjamuoto helpottaa mm. HisKi-, Digiarkisto ja IGI-tietokannoissa olevia nimiä tutkittaessa. Kirkonkirjamuodossa oleva nimi on saattanut olla - kuten nykyäänkin - käytössä, eli ei nykyäänkään kaikki Erikit ole Erkkejä eikä Kristianit Ristoja eikä myöskään Petterit Pekkoja.
o Sukuketjussa seuraan Varpasalo 3 -tilan isäntäketjua (nimet lihavoituna ja linkitettynä) ja vuonna 1796 tapahtuneen jaon jälkeen Varpasalo 3 -tilan toisen puoliskon Varpasalo 31/2Karhuntalo -tilan isäntäketjua. Luonnollisesti samalla seuraan omien esivanhempieni vaiheita Suur-Kiteen Varpasalossa ja sittemmin Rääkkylän Varpasalossa ja silloisen Liperin Oravisalossa siihen saakka, kun ukkini Henrik (Heikki) Kähkönen siirtyi Laatokan Karjalaan Impilahdelle.
______________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 1
Joseph Kähköin (Jooseppi 'Juuso' Kähkönen,1690-1762) avioitui kaksi kertaa. Ensimmäinen puoliso oli  Carin Silfwendoin (Kaisa Silventoinen, k. 7.6.1745). Avioliitosta syntyi kuusi  lasta, joista vanhin oli  Carl Kähköin (Kaarle Kähkönen). Joseph Kähkönen oli Varpasalo 3 -kruununtilan ensimmäisenä tilanhaltijana 1722-1762. Tilanhaltijoista käytettiin talollinen-nimitystä.

Itä-Suomessa 1700-luvun talolliset "hoitivat tilaa" kruunun eli valtion lampuoteina, eli talollisilla 'kruununtilallisilla' oli valtion omistamaan tilaan aluksi vain hallintaoikeus. Joka kerta kun talon isäntä vaihtui, piti uuden isännän hakea läänin maaherralta asukasoikeutta [Kiteen vanhimmassa lastenkirjassa 1752 mainitaankin, että Varpasalo 3 -talon asukkaiksi on merkitty Joseph Kähköin s. 1690. Hänen II puolisokseen on merkitty Carin (s. 1719). Taloa asuttaa myös Josephin lapsista mm. poika Carl 1722 (1723) perheineen.]. Perintötilaksi kruununtila muuttui, kun sen haltija maksoi kolmen vuoden verot kerralla. Jos verot jäivät maksamatta, tila palautui kruunulle. Perinnöksiostot yleistyivät Karjalassa 1800-luvun aikana. Varpasalon "Kaarlentalo" eli Varpasalo 3 -tila on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1722 alkaen.

II.A  Lapset avioliitosta Joseph Kähköin ja Carin Silfwendoin:
Carl  s. 9.7.1723. Tauluun 2
Joseph 9.9.1727
Carin 19.11.1731
Petter 1.7.1734
Joseph 25.7.1737
Staffan 25.7.1737.

II.B  Lapset avioliitosta Joseph Kähköin ja Carin Tarfwain:

Joseph s. 18.9.1746
Michel s. 21.3.1948
Augustus s. 1749 (mainittu lastenkirjassa 1752)
Anna s. 1751 (lastenkirja 1752)
Elizabeth s. 16.8.1752
Henric s. 20.2.1758.

Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan Kiteen kastetut-luettelossa (www.genealogia.fi) edellä mainituista lapsista löytyvät tällä hetkellä Carl, Joseph ja Petter, eli HisKi-luettelo ei ole täydellinen.  

Pohjois- ja Etelä-Karjalan seurakuntien kirkonkirjat ovat vielä puutteellisessa muodossa HisKi-tietokannassa. Netissä nyt olevassa eri seurakuntien HisKi-tietokannassa on myös paljon virheitä.  Kotisivuni  www.tervola.fi/kuusela/   >  Sukututkimus -nettiartikkelissani esittelen erilaisia sukututkimukseen liittyviä asioita ja tiedonhakutapoja.
_______________________________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 2
Carl Kähköin (Kaarle Kähkönen), s. 9.7.1723,  avioitui vuonna 1747. Puoliso oli  Anna Jufwoin (Anna Juvonen, s. 1726  k. 14.11.1767). Avioliitosta syntyi kaksitoista lasta, joista viidentenä syntyi Carl Kähköin (s. 2.12.1753).

III. Lapset:
Joseph  s. 13.2.1748
Carin (13.2.)1748
Johan 4.8.1749
Anna24.10.1751
Carl  2.12.1753. Tauluun 3.1 ja 3.2
Joseph 26.4.1756
Mathias 12.3.1758
Hendrich 10.10.1759
Maria 14.3.1761
Johannes 26.5.1763
Elizabeth 26.5.1763
Beata 24.7.1765.
________________________________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 3.1
Carl Kähköin (1753) meni naimisiin Helena 'Lena' Kurjen (24.5.1751-30.6.1791) kanssa. Carl Kähkönen (1753) sai tästä ensimmäisestä avioliitostaan yhdeksän lasta, joista vanhimpana lapsena Carl Kähköin, s. 21.12.1773 (kastekirja; rippikirjassa syntymäajaksi on merkitty 20.2.1774). Helena Kurjen vanhemmat olivat Anders Kurki ja Christina Mackoin (Makkonen). -Kaarle Kähkönen (1753) oli Varpasalo 3 Karhuntalo -talollisena 1796-1817.

IV.A Lapset:
Carl   s. 21.12.1773. Tauluun 4.1 ja 4.2
Anders 7.9.1776
Joseph 15.7.1779
Anna 30.7.1782
Cristina/Chirstin 5.5.1784
Petter 1786
Catharina/Cathrina (Carin) 24.4.1787
Johan 9.3.1790
Anna 9.3.1790.
_________________________________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 3.2
Puoli vuotta vaimonsa Helenan kuoleman jälkeen Carl Kähkönen (1753) meni 11.12.1791 toisen kerran vihille. Aviopuoliso oli  Elisabeth Henricsdotter Mackoin (Liisa Makkonen, s. 29.8.1769, k. 1822). Tästä toisesta avioliitosta syntyi kahdeksan lasta.

IV.B. Lapset:
Joseph  s.  1.9.1792
Henric 7.1.1795
Maria 24.1.1797
Ambrosius 3.4.1799
Anders 2.4.1802
Joseph 12.8.1805
Anna 22.11.1808
Anders 2.6.1813.
_________________________________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 4.1
Carl Kähköin (s. 1773), Varpasalo 3 1/2 Karhuntalo -talollisena 1818-1831, vihittiin 4.6.1797 ensimmäiseen avioliittoonsa. Aviopuoliso oli Carin Kontin (Kaisa Konttinen, s. 1775,  k. 28.6.1815). Carl Kähköselle ja Carin Konttiselle syntyi kymmenen lasta, joista ensimmäinen oli tyttö, Maria Kähkönen (s. 1795),  ja järjestyksessään toisena syntyivät 30.6.1798 kaksospojat Henric ja Carl. Kaksospoikien  jälkeen Kaarlolle ja Kaisalle syntyi vielä seitsemän lasta. -Kaarle Kähkönen (1773) oli Varpasalo 3 Karhuntalo  -talollisena  1818-1831.

V.A Lapset:
Maria  s. 1795.  (Maria meni naimisiin Mårten Hirvosen (s. 15.5.1797) kanssa.)
Henric 30.6.1798.Tauluun 5.   (Henric on kirjoittajan äidinisänisän isä.)
Carl 30.6.1798. Tauluun 5
Lisa  ?25.12.1800
Helena  25.12.1800
Anders  1802
Maria/Maja Lisa  16.5.1803
Joseph  13.4.1805. Tauluun 5.  (Joseph Kähkönen oli Varpasalo 3 1/2 Karhuntalo -talollisena vuosina 1833-1845.)
Petrus/Petter  27.3.1806
Johan  30.9.1809.
________________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 4.2
Carl Kähkönen (1773) vihittiin toiseen avioliittoon 28.7.1816. Puoliso oli Anna Brita Olofsdotter Sallin (Anna Riitta Sallinen, s. ?1791). Anna Brita Sallinen oli puolisonsa kuoleman jälkeen vuosina 1831-1832 talollisena Varpasalo 3 Karhuntalossa. -Anna Riitta Sallisen jälkeen talolliseksi tuli Carl Kähkösen (1773) ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Joseph 'Juuso' Kähkönen.

V.B Lapset:
Henric s. 27.9.1818. [Henric Kähkönen (s. 1818) oli Heikki Kähkösen (s. 1912), "Kähkös-suvun aihkimännyn", isänisän isä.]
Carl  16.4.1820
Lisa  1822
Adam  29.7.1825
Jacob  10.12.1826
Eva   22.2.1829
___________________________________________________________________________________________________________________________________________

Taulu 5
Henric Kähkönen (s. 1798), eli ukkini ukki (äiii), ei jatkanut "Kolmen Kähkös-Kallen"  jälkeistä isäntäketjua Kähkösten sukutilalla Varpasalossa, eli "hän ei jäänyt odottamaan",  vaan Henric siirtyi isännäksi ja talolliseksi Oravisalon Reijolaan, viiden kilometrin päähän naapurisaareen, avioituessaan oravisalolaisen talollisentytär Anna Maija Reijosen (s. 9.7.1804) kanssa.

Kirkonkirjoissa Anna Maija Reijosen   etunimi * sukunimi   esiintyy eri muodoissa: Anna/ Anna Maja/ Maria * Reijoin/ Rejoin.

Varpasalo 3 1/2 Karhuntalo -talollisketjua jatkoi Kaarlo Kähkösen ja  Kaisa Konttisen 8. lapsena syntynyt Joseph "Juuso" Kähkönen (s. 1805; 13.4.1805-25.8.1864), jonka puoliso oli Anna Stina Kurki (s. 1810). Joseph Kähkösen jälkeen Kähkös-talollisketjua Varpasalo 3 Karhuntalo -tilalla jatkoi hänen poikansa Henrik Kähkönen (s. 20.5.1843, rippikirjassa 2.5.1843; Henrik kuoli 30.7.1916.). Varpasalo 3 1/2 Karhuntalo -tilan uudeksi tilannimeksi tuli 1850-luvun RN:o-uudistuksessa Varpasalo 6 Karhuntalo.

Tällä hetkellä Varpasalo 6 Karhuntalo -kantatila on ollut jo noin 300 vuotta Kähkönen-suvun ja myös Kähkönen-nimisten omistuksessa.Tila on saanut vuonna 1985  sukutilakunniakirjan  ja sukutilaviirin. Nykyään Rääkkylän Varpasalon Kähkölä-kantatilan, päätilan, nimi on  Rantala. Nykyisin tilan isäntänä, maatilayrittäjänä, toimii Jukka Kähkönen.

Henric Kähkönen (30.6.1798-10.7.1828), kirjoittajan äiii,  siirtyi kotivävynä vaimonsa Anna Maija Reijosen, kirjoittajan äiiä, kotitilan Oravisalo 1 Reijola 1/3 -tilan 1. osan isännäksi vuonna 1825.  Anna Maija Reijonen oli juuriltaan Kurki-sukua*). Henric 'Heikki' Kähkönen kuoli nuorena, 30-vuotiaana.

*) Anna Maija Reijosen äiti oli Christina (Stina) Kurki, jonka isä oli Anders (Antti) Kurki, Oravisalo 2 Kurki -tilalta, s. 19.9.1749. Anna Maija Reijosen isä oli Johan Reijoin (Juho Reijonen), Oravisalo 1 Reijola -tilalta.

VI. Lapset:
Carl 'Kaarlo' Kähkönen  s. 10.6.1825.
Johan 'Juhana' Kähkönen  19.6.1826, kirjoittajan äii. Tauluun 6.
Maja Stina Kähkönen  17.2.1828.

Henric Kähkösen kuollessa1828 Carl (Kaarle) oli  3-vuotias, Johan (Juhana) 2-vuotias ja Maija oli jokelteleva 5-kuukautinen vauva. Oravisalo 1 Reijolan talollisena  toimi Henric Kähkösen leski eli talontytär Anna Maija Reijonen 1828-1829. Vuonna1830-1847 isäntänä toimi Kaarlo Tirkkonen (Carl Tirckoin/Tirkoin),  Anna Maija Reijosen uusi aviopuoliso.

Kaarlo Tirkkonen ja Anna Maija Reijonen saivat kolme lasta: Anna Stina 23.8.1831, Anna Stina 29.6.1834 ja Anna Lisa 25.6.1841. Anna Maija Reijosen kuoleman jälkeen Kaarlo Tirkkonen vihittiin uuteen avioliittoon 30.5.1847 Anna Maria Lievosen  kanssa.

Vuodesta 1848 alkaen Oravisalo 1 Reijola 1/3 tilan 1.osan isännäksi  tuli 23-vuotiaana  Henric Kähkösen ja Anna Maija Reijosen esikoispoika Carl (Kaarlo) Kähkönen.
____________________________________________________________________________________________________________

Taulu 6

Johan (Juhana) Kähkönen, 19.6.1826-18.6.1888,  avioitui vuonna 1861. Puoliso oli talollisentytär (Oravisalo 8 Ikola) Maria Iggoin (Maija Liisa Ikonen, 5.11.1839- 16.7.1921). Juhana Kähkönen toimi Oravisalo 7 Isomakkola  -tilan lampuotina eli koko tilan vuokraviljelijänä*).

*) Lampuoti (Lb, landbo, lanbonde) kuului talonpoikaissäätyyn, eli säädyltään lampuodit luettiin samaan säätyyn talollisten kanssa. Lampuoti oli maakirjaan merkityn 'kokonaisen tilan vuokraaja'. Lampuodilla saattoi olla 'hallinnassaan' jopa isoja kartanotiloja.
 

Ukkini Heikki Kähkönen muutti Laatokan Karjalaan ja muuttomatkallaan hän tapasi tulevan vaimonsa Maria Nenosen

Juhana Kähköselle ja Maija Liisa Ikoselle  syntyi kuusi lasta, joista neljänneksi vanhimpana Heikki Kähkönen (30.6.1869 - 24.12.1926), joka avioitui 1896 Laatokan Karjalan Pitkärannassa Suur-Ilomantsin Öllölästä kotoisin olevan Maria Nenosen (25.4.1870 - 20.3.1939) kanssa.

Kähkös-Heikki rakastui Nenos-Mariaan,  25-vuotiaaseen ortodoksineitoon, niin tulisesti, että hän muutti uskontonsakin luterilaisesta kreikkalaiskatoliseksi eli ortodoksiksi ennen vihkitoimitusta. Heikille ja Marialle syntyi neljä tyttöä: Anna, Veera, Olga ja Maria. -Kirjoittaja on Veeran 7. lapsi ja samalla kuopus.

Anders (Antti) Kähkönen, 14.3.1880 - 23.2.1948, Heikin pikkuveli, muutti myös Laatokan Karjalaan, sen ajan "El Doradoon". Antti Kähkönen vihittiin Impilahdella  27.3.1904 avioliittoon Elisabet Voutilaisen kanssa. Vuosina 1912-1939 Antti Kähkönen oli Impilahden ev.lut. seurakunnan 3000 ha:n tilan tilanhoitajana ja metsänvartijana. Antille ja Elisabetille syntyi 11 lasta: Helli, Eino, Hilja,Einar, Hanna, Hilma, Erkki, Helvi, Eero, Helmi ja Martti.  -Antti Kähkönen muutti perheineen 1940-luvulla Kaaville, missä hän toimi maanviljelijänä.
 

_______________________________________________________________________________________________________________________
 

Entisvanhaan paljon lapsia ja lapsilla samoja nimiä

Rääkkylän Kähkösen suku on henkilömäärältään suuri ja monihaarainen, koska 1700-, 1800- ja 1900-luvuilla syntyi joka avioliittoon yleensä paljon lapsia. Lapsikuolleisuus oli yleistä, joten suuri lapsimäärä takasi sukujatkumon ja myös tilalle työntekijöitä. Lapsilukua lisäsi myös entisajan talollistapa: isännät - muun muassa Kaarle Kähkönen 1753 ja 1773 ottivat sen jälkeen, kun ensimmäinen aviopuoliso oli kuollut, vielä toisenkin aviopuolison, jonka kanssa taas saattoi syntyä 6-8 lasta.

Entisvanhaan saman suvun sukupolviketjussa yleensä käytettiin suvun vanhoja nimiä, esimerkiksi Rääkkylän Kähköset käyttivät yleisesti seuraavia nimiä: Joseph (nimi normalisoituna nykynimenä: Jooseppi, Juuso), Carl (Kaarle, Kaarlo, Kalle), Henrich/Henric (Heikki), Anders (Antti), Johan (Johannes, Juhana, Juho), Per/Peer/Petter (Pietari, Pekka), Matthias (Matias, Matti) ja Staffan (Tapani, Tapio, Teppo). -Samantapaisista nimistä johtuen, ja kun nimiä on vielä ollut monessa polvessa, Kähkös-sukua tutkivien on oltava erittäin tarkkoina.
 

Mistä löytyy tietoa Rääkkylän Kähkösistä

Tiedossa oleva sukunimi, etunimi ja syntymäaika sekä vanhempien ja heidän vanhempiensa nimet, kylä- ja tilatiedot, seurakunta syntymähetkellä (esim. Kitee/Rääkkylä/Liperi) ovat jo sellaisia tietoja, minkä avulla sukututkimus etenee.

1800-luvun puoliväliin saakka saa tiedot kirkonkirjoista seurakuntien kanslioista (esim. Joensuun ev. lut. seurakuntien keskusrekisteri tai Rääkkylän seurakunta). Ja 1800-luvun puolivälistä lähtien "ajassa taaksepäin" tietoja löytyy Internetistä SSS:n HisKi-tietokannasta (www.genealogia.fi) ja SSHY:n digiarkistosta (www.digiarkisto.org) sekä eri arkistomateriaalista Joensuun maakunta-arkistosta,  Mikkelin maakunta-arkistosta  sekä maakuntakirjastoista, esim. Pohjois-Karjalan maakuntakirjasto. Koko Suomeen liittyvä arkistomateriaali löytyy Kansallisarkistosta.

____________________________________________________________________________________________________________

Tiedätkö lisää Kähkösistä  sekä  muista sukuuni liittyneistä suvuista ja asioista

Olen tekemässä sukukirjaa Varpasalon ja Oravisalon Kähkösistä. Keskityn "Rääkkylän Kähkösiä" -sukututkimuksessa nimenomaan Joseph Kähkösen jälkipolveen ja siinä "Kolmen Kähkös-Kallen sukuketjuun" ja sen jälkeiseen Henric Kähkösen (1798) jälkipolveen. Kirjaan liittyy luonnollisena lisäosana mummoni Maria Kähkösen (o.s. Nenosen, s. 25.4.1870 Ilomantsi Öllölä, k. 20.3.1939 Impilahti Pitkäranta) esipolvi, eli kirja samalla kertoo ukkini  Heikki Kähkösen (s. 30.6.1869 Rääkkylä Oravisalo, k. 24.12.1925 Impilahti Pitkäranta) matkasta Laatokan Karjalaan - 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun "El Doradoon". Matkallaan ukkini Heikki kohtasi Maria Nenosen. Samalla kun Heikki ja Maria rakastuivat "tulisesti" toisiinsa, samalla kohtasivat kahden vanhan rajakarjalaisen suurpitäjän, Kiteen ja Ilomantsin, vanhat suvut.

Sukukirjassa tulee olemaan sukutauluja eri näkökulmista katsottuna. Kirjaan sisältyy myös erilaisia "juttuja", eli kirja on samalla lukukirja. Kirjaan tulee erittäin laaja artikkeliosio, missä on mm. yleis- ja mikrohistoriaa sekä nimi-, sukututkimus- ja kansanparannustietoa (mm. mummoltani Maria Nenonen-Kähköseltä saatua tietoa liitettynä muuhun aineistoon) ja muistelmia eri ajoilta. "Harjoittelutyönä" tuli julkisuuteen Rääkkylän Kähkösten sukutapaamisessa 2005 kirjan I osa ns. monisteena, eli siinä "esittelin" sitä aineistoa, mitä varsinaiseen kirjaan tulee. Kirjan II osa ilmestyi joulukuussa 2009. Se keskittyi erääseen Varpasalon Kähkös-sukuhaaroista. Kirjasarjan III osa jatkaa sukututkimusta Rääkkylän Kähkösistä. Se keskittyy minun omaan sukulinjaan sekä kantatilan vaiheisiin. 

Lähetä uusi tieto/ lisäyksesi/ korjauksesi/ kommenttisi  sähköpostiini: kauko.kuusela[ AT ]gmail.com
 

************************************************************************************************************************
 

Taustaa...  Suvut ja eri asuinalueet kohtaavat
 

************************************************************************************************************************
 

Maria Kähkönen (o.s. Nenonen) - mun mummoni ja mummoni esipolvea

Teksti   Kauko Kuusela
Päivitys  01.01.2008
Sukututkimustietoja saatu myös seuraavilta sukututkijoilta: Mononen Ilkka 2005; Myllyrinne Kullervo 2003;  Nenonen Ulla 2006; Pesonen Veijo 2006. Repo-Lehikoinen Päivi & Roivas Aimo 1996: Roivainen-Roivas-Roivanen -sukukirja. Puhelinhaastattelu: Kuusela/ Roivas Aimo 2006.
Vanhat etu- ja sukunimet ovat artikkelissa kirkonkirjamuodossa eli entisajan kirjurien kirjoittamassa ruotsinkielisessä muodossa. Mikäli nimi on kirkonkirjamuodossa, on silloin nimen perässä 'normalisoitu nimi' eli nykymuodossa oleva nimi. Kirkonkirjamuoto helpottaa mm. HisKi-, Digiarkisto- ja IGI-tietokannoissa olevia nimiä tutkittaessa. Kirkonkirjoissa olevia nimiä on käytetty ennen vanhaan - kuten nykyäänkin - myös  "normaalielämässä", eli ei esimerkiksi kaikki Petterit olleet Pekkoja eikä Erikit Erkkejä. Silloin kun olen käyttänyt ensimmäisen kerran joko kirkonkirjamuotoa/normalisoitua muotoa, on selite suluissa.
________________________________________________________________________________________________________________________
 

Maria Kähkönen (o.s. Nenonen s. 25.4.1870 Suur-Ilomantsi Öllölä, k. 20.3.1939 Impilahti Pitkäranta), kirjoittajan mummo eli ää, oli Laatokan Karjala -vuosinaan tunnettu ja tunnustettu kansanparantaja-kuppari-lapsenpäästäjä 'kätilö'.

Mummoni avioitui vuonna 1896 Rääkkylästä kotoisin olevan Heikki Kähkösen (30.6.1869 - 24.12.1926) kanssa. Kähkös-Heikki rakastui Nenos-Mariaan, 25-vuotiaaseen ortodoksineitoon, niin tulisesti, että muutti uskontonsakin luterilaisesta ortodoksiksi ennen vihkitoimitusta. Heikille ja Marialle syntyi neljä tyttöä: Anna, Veera, Olga ja Maria. -Kirjoittaja on Veeran 7. lapsi ja samalla kuopus.

Mummoni esipolvi on ollut "ekumeeninen". Ilomantsin Nenonen-suku   -  poikkeuksena muista Nenonen-sukuhaaroista  -  on ortodoksisuku, minkä sukuhistoriaan liittyy mielenkiintoinen uskontohistoriatieto: Carin (Kaisa) Hakkarainen (s. 8.2.1831 Ilomantsi, vih. 5.8.1855 Ilomantsi), eli äidinäidin äitini, oli luterilainen. Samoin myös Kaisa Hakkaraisen puolison Lauri Laurinpoika Nenosen (s. n. 1838, k. 1874 tai 1877) isän äiti eli minun äidinäidinisän äiti Marpha/Marfa (Martta) Jormanainen oli luterilainen.

Suur-Ilomantsin talonhaltijaluettelo 1722-1855 mainitsee Ollölä 3 Ristivaara -tilan, minkä talollinen Jormanainen lunastaa perintötilakseen. Siihen liitettiin Öllölä 7 -tila, minkä haltijana mainitaan vuosina 1754-55 Wasil Nenoin (Vilho Nenonen).

Suur-Ilomantsin historiassa (Björn, Ismo 1991, 144) mainitaan Öllölän Juda Nenonen vangituksi vuonna 1772, kun hän oli käynyt hakemassa kaskilyhteitään Venäjän puolelta 40 askeleen päästä rajasta [1700-luvulla oli rajapitäjissä yleistä, että talollisilla oli "peltotilkkuja rajalinjalla"].

Ilomantsin  ev.lut. seurakunnan Kastetut-luettelossa mainitaan vuonna 1784 Lars Judasson Nenoin (Lauri Judanpoika Nenonen, s. n. 1766 Ilomantsi) vaimonsa Marpha Jormanaisen kanssa. Syntynyt lapsi on Rigo Larsson Nenoin (Rigo Laurinpoika Nenonen, s. 6.3.1784 Ilomantsi Öllölä; kastettu 25.3.1784). Kasteluettelossa Lauri ja hänen isänsä Juda mainitaan "ryssiksi" eli kreikkalaiskatolisiksi ja heidän vaimonsa, Laurin vaimo Marpha Jormanainen ja Judan vaimo Okulina Kareinen, mainitaan luterilaisiksi.

Ennen vanhaan Pohjois-Karjalassa ja Laatokan Karjalassa eivät yleensä ortodoksi- ja luterilaissukujen lapset menneet kovin usein keskenään naimisiin, joten pohjoiskarjalaiset esi-isäni ja esiäitini ovat olleet "tosirohkeita rakkaudessaan ja ekumeenisuudessaan".
________________________________________________________________________________________________________________________
 

Kaisa Hakkarainen  -  isomummoni eli äidinäidin äitini ja hänen esipolvea

________________________________________________________________________________________________________________________

Hakkarainen-suku:  kirj. äää Carin Hackarain (Kaisa Hakkarainen) s. 8.2.1831 Ilomantsi Konnunniemi

* Kaisan isä oli  Petter Pettersson Hackarain (Pekka Pekanpoika Hakkarainen) s. 27.6.1803 Ilomantsi Konnunniemi, talollisenpoika > lampuoti > talollinen.
Pekka Pekanpoika Hakkarainen syntyi au-lapsena, jonka isä, Pekka Juhonpoika Hakkarainen, tunnusti Petter-pojan omaksi lapsekseen seurakuntaan tehdyssä ilmoituksessa: oä. [P] ang.  'aviottoman lapsen isäksi ilmoitettu Petter Johansson Hackarain' -ilmoituksella. Tämä syntynyt poika, minun äääi, oli siinäkin mielessä "tunnustettu", että kun Pekka Pekanpoika sai vuorostaan ensimmäisen lapsensa (Petter-nimisen) 4.11.1825 Carin Ericsdotter Pesoin (Kaisa Erkintytär Pesosen) kanssa, niin kirkonkirjoihin merkittiin isän ammatiksi bd.s. 'talollisenpoika' ja nimi oli myös Hackarain - kuten isällään ja tämän isän isällä.
** Kaisan isänisä eli Pekan isä oli Petter Johansson Hackarain (Pekka Juhonpoika Hakkarainen) s. 21.3.1784 Ilomantsi Konnunniemi. Pekka Juhonpoika sai jo 19-vuotiaana au-lapsen Anna Vartiaisen kanssa. Anna oli Petter (Pekka)-pojan saadessaan jo 31-vuotias. Nykyään  parikymppisen pojan ja jo kolmekymppisen naisen rakkautta ei ihmeteltäisi kovinkaan paljon, mutta 1800-luvun alussa se oli "koko pitäjän puheenaihe" ja siten myös vaikea asia Hakkarainen&Heinonen -perheelle [perheen äiti kuuluisan Lauri Roivaksen jälkeläinen], niinpä Pekka Juhonpoika ei avioitunutkaan Annan kanssa, vaan meni 22-vuotiaana avioliittoon vajaa 17-vuotiaan Kaisa Mikontytär Laakkosen kanssa. Avioliitosta syntyi tytär, joka kuoli puolivuotiaana, joten Pekka Juhonpojan sukuketjua jatkoi ainoana lapsena Anna Vartiaisen kanssa syntynyt poika, minun äääi Pekka Pekanpoika Hakkarainen.
*** Kaisan isänisän isä oli Johan Olofssson Hackarain (Juho Ollinpoika Hakkarainen) s. 1745 Ilomantsi Konnunniemi k. 5.2.1797 Ilomantsi. Juho Ollinpoika Hakkaraisen aviopuoliso (vihitty 13.10.1768) oli kuuluisan talonpoikaispäällikkö Lauri Roivaksen tyttären tytär Anna Larsdotter Heinoin (Anna Laurintytär Heinonen) s. 19.1.1751 Ilomantsi Konnunniemi  k. 18.11.1794 Ilomantsi Konnunniemi.
**** Ilomantsin Pesos-sukua tutkineen Veijo Pesosen mukaan on ilmeistä, että Hackarain-suku on tullut Ilomantsiin Tohmajärveltä.

Roivas-suku: Juho Ollinpoika Hakkaraisen vaimo oli Anna Larsdotter Heinoin (Anna Laurintytär Heinonen)

* Anna Laurintytär Heinosen äiti, kirj. äääiiää, oli  Carin (Catharina) Larsdotter Roifvas (Kaisa Laurintytär Roivas) s. 1730 k. 29.6.1780 Ilomantsi Kinnasniemi.
** Kaisa Laurintytär Roivaksen (s.1730) isä, kirj. äääiiääi, oli  nostoväen päällikkö sekä aikanaan maankuulu sissipäällikkö Lars Simonsson Roifvas/Råifvas eli Lauri Roivas  s. 1683  k. 15.11.1750.
*** Lauri Roivaksen isä oli Simon Simonsson Roifvas/Roifvainen (Simo Simonpoika Roivas) s. Ilomantsin kylässä.
**** Simo Simonpojan  isä oli Simon Nilsson Roifvas/Roifvainen (Simo Niilonpoika Roivas).
***** Simo Niilonpoika Roivaksen isä oli Roivas/Roivainen/Roivanen-suvun kantaisä Iisalmen ensimmäinen kirkkoherra Nicolaus Petri Roifva s. 1590/1580  k. 1657.

Pesonen-suku: Kirjoittajan mummon, Maria Nenosen äiti  (kirjoittajan äää) oli Carin Pettersdotter Hackarain (Kaisa Hakkarainen) s. 8.2.1831 Ilomantsi Konnunniemi), jonka äidinpuoleinen suku on Ilomantsin Pesosia.

* Kaisan (s.1831) äiti (kirj. ääää) oli Carin Ericsdotter Pesoin (Kaisa Erkintytär Pesonen) s. 12.1.1803 Ilomantsi Konnunniemi).
** Kaisa Erkintyttären (s.1803) isä oli Erich (Eric) Ericsson Pesoin (Erkki Erkinpoika Pesonen) s. 8.4.1778 Ilomantsi Konnunniemi. Talollisenpoika.
** Kaisa Erkintyttären (s.1803) äiti oli Carin Olofsdotter Pesoin (Kaisa Ollintytär Pesonen) s. 2.6.1778 Ilomantsi Kinnasniemi. Talollisentytär.
*** Kaisa Erkintyttären (s.1803) isänisä oli Erich Georgsson Pesoin (Erkki Yrjönpoika Pesonen) s. 23.3.1738 Ilomantsi Konnunniemi. Talollinen.
**** Kaisa Erkintyttären isänisän isä oli Georg (Jöran) Pesoin (Yrjö Pesonen)  s. n. 1706/1707 k. 9.6.1772 Ilomantsi Konnunniemi. Talollinen, kuudennusmies.
***** Kaisa Erkintyttären isänisänisän isä oli Henrich Ericsson Pesoin (Heikki Erkinpoika Pesonen) s. n. 1656, jonka isä Erich Pesoin (Erkki Pesonen) muutti Konnunniemeen 1680-luvulla Savosta (?Rantasalmelta tai ?Kerimäeltä).

*** Kaisa Erkintyttären(s.1803) äidin (Kaisa Ollintytär Pesosen s. 2.6.1778) isä (kirj. äääääi) oli  Olof Olofsson Pesoin (Olli Ollinpoika Pesonen)  s. 7.2.1743 ja äiti Anna Georgsdotter Pumalain (Anna Yrjöntytär Puumalainen) s. 10.1.1743 Ilomantsi Maukkola. Anna Puumalainen kuoli kuumeeseen 5.12.1808 Ilomantsin Kinnasniemellä. Anna Puumalaisen isä oli Georg (Jöran) Pumalain (Yrjö Puumalainen) s. n. 1707 k. 17.7.1782 Ilomantsi. Anna Puumalaisen äiti oli Christina Larsdotter Pijppoin (Kirsti Laurintytär Piipponen) s. n. 1712 k. 1762 Ilomantsi Maukula (haudattu Ilomantsin kirkon alle 28.11.1762).
**** Kaisa Erkintyttären äidinisän isä oli Olof Isaksson Pesoin (Olli Iisakinpoika Pesonen)  s. 1705.
***** Kaisa Erkintyttären äidinisänisän isä oli  Isak Pesoin (Iisakki Pesonen) s. n. 1673 k. 2.12.1743 Ilomantsi Putkela.
 

______________________________________________________________________________________________________________________
 

Maria Nenonen-Kähkösen esipolvi/ Roivas-suku

______________________________________________________________________________________________________________________

Lauri Roivas  -  historia- ja tietosanakirjoihin päässyt talonpoikaispäällikkö

Lauri Simonpoika Roivas (Lars Simonsson Roifvas s. 1683  k. 15.11.1750 Ilomantsissa)  - kirj. äääiiääi -  oli aikanaan maankuulu ilomantsilainen talonpoikaispäällikkö, nostoväen päällikkö 'kapteeni', joka tuli tunnetuksi sissipäällikkönä 1741-43 sodassa, eli pikkuvihan  aikana. Lauri Roivaksen kehittämästä "maanvarjeluxen sissipuolustusjärjestelmästä" tuli malliesimerkki sissipuolustussodassa ja sitä sovellettiin muun muassa Suomen sodassa 1808-1809,  ja aineksia "maanvarjeluxen sissipuolustusjärjestelmästä" on myös havaittavissa Suomessa 1970-luvulla tulleessa sissisodan strategiassa ja sissikoulutuksessa.

Kansallisbiografia-hanke valmistui marraskuussa 2007. Kansallisbiografiaan on koottu Suomen historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneen 6.000 henkilön elämäkerrallista tietoa ja henkilökuva-aineistoa. Henkilöt ovat eri vuosisadoilta. Emeritusprofessori Veijo Saloheimo on kirjoittanut Lauri Roivaksesta artikkelin kansallisbiografiaan  ( > Perushaku  > Hakulomake [Roivas] > Lauri Roivas). Kansallisbiografia-artikkelissa muun muassa kerrotaan, että Lauri Roivaksen isä oli saanut isänsä jälkeen lukkarinviran Ilomantsista. Lauri Roivas mainitaan historiakirjoissa vuonna 1723 Kinnasniemen kylän maakirjassa. Vuonna 1736 Lauri Roivas vaihtoi taloa pirttijärveläisten lankomiestensä, Ronkaisten, kanssa. Samana vuonna hän istui jostakin syystä vankina Savonlinnassa. "Lukkari-Lassi" - kuten Lauri Roivasta kutsuttiin - nousi kansalliseksi sankariksi ja "kansallisbiografiaan" hänen ollessaan jo liki 60-vuotias. Ilomantsilaiset valitsivat hänet nostoväen eli talonpoikaissotureiden päälliköksi. Lauri Roivaksen johtamana oli  130 miehen "suksilla liikkuva sissijoukko", minkä vaikutus oli merkittävä vuoden 1742 sodassa. Lauri Roivaksen kehittämästä sissistrategiasta ja käytännön toimista tuli malli Itä-Suomen sodankäyntiin.

Lauri Roivaksen 2. aviopuoliso, Charlotta Rongain (Lotta Ronkainen), puhuteltiin myös 'Kaisa Ronkaisena' kirj. äääiiäää s. 1703, vih. ennen 1723, k. 29.3.1733 Ilomantsi Kinnasniemi; haudattiin 30-vuotiaana 29.6.1733. Perheeseen syntyi 30.8.1726 tytär, Carin (Catharina) Larsdotter Roifvas (Kaisa Laurintytär Roivas), kirjoittajan äääiiää, joka meni naimisiin Lars Pehrsson Heinoin (Lauri Pekanpoika Heinonen) kanssa. Avioliitosta syntyi 19.1.1751 Ilomantsin Konnunniemellä Anna Larsdotter Heinoin (Anna Laurintytär Heinonen), kirjoittajan äääiiä.

Lauri Roivaksen * 1. aviopuolisosta ei ole tietoa. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi kolme lasta: Simo Roivas (s. 1713, k. 11.12.1795) Ilomantsi Konnunniemi 11, Olavi Roivas (s. 1714, k. 16.6.1774) Ilomantsi Kinnasniemi, Lauri Roivas (s. 1716, k. 3.5.1767 Ilomantsi Kinnasniemi.  ** Lauri Roivaksen 2. avioliitosta Charlotta Ronkaisen kanssa syntyi neljä lasta: Samuel Roivas (s. 1723, k. 29.4.1791) Ilomantsi Kinnasniemi, Kaisa Roivas (s. 30.8.1726, k. ei löydy) Ilomantsi Kinnasniemi, Elisabeth 'Liisa' Roivas (s. 2.6.1729 Ilomantsi Kinnasniemi, k. 22.9.1750 Ilomantsi Eimisjärvi), Carin (Catharina) 'Kaisa' Roivas (s. 1730 Ilomantsi Kinnasniemi, k. 29.6.1780 Ilomantsi Konnunniemi 6. *** Lauri Roivaksen 3. aviopuoliso (vih. 27.7.1733) oli Valpuri Niilontytär Silanen (s. 1712, k. 7.6.1742 Ilomantsi Eimisjärvi). Avioliitosta syntyi kaksi lasta: Ingeborg Roivas (s. 9.1.1736 Ilomantsi Pirttijärvi), Niilo Roivas (s. 16.7.1739 Ilomantsi Pirttijärvi, k. 16.4.1742 Ilomantsi Kinnasniemi. **** Lauri Roivaksen 4. aviopuoliso (vih. 22.5.1743) oli Anna Sivonen, joka asui vihittäessä Maukkulassa. Avioliitosta syntyi kolme lasta: Kaisa Roivas (s. 5.5.1744 Ilomantsi Eimisjärvi), Erik Roivas (s. 2.12.1746 Ilomantsi Eimisjärvi), Erland Roivas (s. 4.9.1749 Ilomantsi Eimisjärvi, k. 21.2.1813 Ilomantsi Maukkula). (Myllyrinne, Kullervo 2003)
_______________________________________________________________________________________________________________________
 

Ellet halua lukea Taustaa-laatikossa olevia tekstejä, voit siirtyä eteenpäin joko "hissillä" eli vierintäpalkilla tai sitten klikkaamalla

I Simo Niilonpoika Roivas - Iisalmen talollisesta ja kuudennusmiehestä Ilomantsin lukkariksi I
I Nicolaus Petri Roivas - Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjän ensimmäinen kirkkoherra I
_______________________________________________________________________________________________________________________

TAUSTAA

Vuonna 1740 kutsuttiin Ruotsin säädyt koolle. Valtiopäivillä ns. Hattupuolue valtasi aatelin ja porvariston. Samanaikaisesti Venäjällä oli hallitsijakriisi. Keisarinna Anna oli kuollut. Ennen kuolemaansa hän oli määrännyt tsaariksi sisarensa jälkeläisen, Iivanan. Tosiasiassa valtaa käytti noin 1-vuoden ikäisen tsaari Iivana VI:n aikana hänen äitinsä yhdessä hänen saksalaisten neuvonantajien kanssa. Venäjän kansalliset oppositiovoimat ryhmittyivät Pietari Suuren tyttären Elisabetin ympärille (Elisabet oli syrjäytetty vallanperimyksestä.). Ruotsi pyrki käyttämään tilannetta hyväksi. Ruotsin valtiojohto määräsi Suomessa olevan sotilasylipäällikkö H. M. von Buddenbrockin kokoamaan noin 10.000-12.000 miehen armeija Ruotsi ja Venäjän rajalle. Sodan päämäränä oli mm. saada takaisin kaikki Uudenkaupungin rauhassa (1721) menetetyt alueet sekä lisäksi Laatokan ja Vienanmeren välinen alue. Venäjälle annettiin sodanjulistus heinäkuussa 1741. Ruotsin sotasuunnitelma epäonnistui. Venäläisesten 16.200 miestä käsittävä armeijajoukko sotamarsalkka Peter de Lacyn johdolla ylitti  rajan Lappeenrannan kohdalla ja veristen taistelujen jälkeen valtasivat Lappeenrannan alueen ja linnoituksen. Voittonsa jälkeen venäläiset vetäytyivät takaisin rajan taakse. Hattuhallitus lähetti Suomeen uusia joukkoja. Suomessa olevan armeijan vahvuus nousi 23.000 mieheen. Armeijan ylipäälliköksi nimitetyn maamarsalkka K.E.Lewenhauptin johdolla armeija aloitti marraskuun puolivälissä hyökkäyksen Venäjän puolelle. Saamaansa hyökkäystietoa hyväksi käyttäen Pietari Suuren tytär Elisabet kaappasi kaartin avulla vallan Pietarissa. Joulukuun alussa 1741 keisarinna Elisabet tarjosi aselepoa Lewenhauptille, joka suostui ja vetäytyi rajan taakse. Keisarinna Elisabetilla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan luovuttaa mitään ruotsalaisille. Helmikuussa 1742 hän sanoi aselevon irti. Ennen sitä jo olivat Savon ja Karjalan alueet lokakuusta 1741 alkaen joutuneet ryöstelevien venäläisjoukkojen hyökkäysten kohteeksi. Ilomantsissa hävitys oli suurinta: venäläiset polttivat 14 kylää, ja lisäksi otettiin vankeja. Talonpoikien johtajat kävivät pyytämässä Savon ja Kymenkartanon läänin maaherralta Karl J. Stjernstedtiltä aseita, väkeä ja päällystöä.  Stjernstedt vaatikin mm. läänin kirkko- ja hallintopitäjiä asettamaan ns. varamiehiä eli ylimääräisiä ruotusotilaita sekä talonpoikaisjoukkoja. Miehiä saatiinkin kokoon talvella 1742 yhteensä noin 2.000. Varsinaista sotilaspäällystöä oli käytettävissä vain hyvin vähän. Joukot jaettiin osastoihin, jotka sijoitettiin tukikohdiksi teiden varsille. Venäläisjoukkojen varsinaiset hyökkäykset alkoivat helmikuussa 1742. Eri puolille Pohjois-Karjalaa sijoitetut tilanpäiset talonpoikaisjoukot eivät - Ilomantsilaisia ja joitakin muita joukkoja lukuunottamatta - pystyneet tehokkaaseen vastarintaan. Venäläisten varsinainen suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1742, jolloin yli 25.000 miehen armeijajoukko hyökkäsi Kaakkois-Suomen kautta kohti Haminaa, ja sieltä Porvooseen ja Helsinkiin. Ruotsin armeija ei pärjännyt taisteluissa. Maaherra Stjerntedtin poistuessa kesällä 1742 Ruotsiin oli Suomi vallattu jo Pohjanmaalle. Etenemisen päättyessä oli koko Suomi Iijokilaaksoon saakka venäläisten hallussa. (Mäntylä, Ilkka 2003: Vapauden aika. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen, 293-296.) Pieni, urhea ilomantsilainen talonpoikaississijoukko ja sen kaksi päälliköä ovat jääneet historiaan "periksi ei anneta" -toiminnastaan.
_________________________________________________________________________________________________________________________

Helmikuussa 1742 venäläisjoukot - useita tuhansia miehiä - hyökkäsivät kenraali Fermorin johdolla Pohjois-Karjalaan ja edelleen Savoon. Venäläiset - etenkin kasakat - etenivät kylästä kylään ryöstäen, polttaen ja murhaten. Ilomantsissa - kuten muuallakin - Ruotsin sotavoimien "säännöllinen sotaväki" oli poissa alueelta. Miehet oli viety Ruotsin sotavoimien pääjoukkojen tueksi Kymijokilaaksoon. Savon ja Pohjois-Karjalan alueen puolustus oli jäänyt talonpoikien varaan. Maaherra Stjernstedtin (Stiernstedtin)käytössä oli vain muutama upseeri ja ns. varaväkeä eli ylimääräisiä ruotusotilaita sekä talonpoikien kokoamat joukot. "Talonpoikaisarmeija" oli kuitenkin puutteellisesti varustettu sekä huonosti koulutettu.  Siitä huolimatta jotkut joukko-osastot saivat voittoja. Kerimäellä kapteeni Bedtken johtama 350-miehinen talonpoikaisjoukko löi 900-miehisen kenraali Fermorin joukko-osaston. Venäläissotilaita oli Kerimäen tappion jälkeenkin vielä tuhansia eri puolilla Savoa ja Pohjois-Karjalaa. Venäläinen kenraali Kristian Teofilus von Kindermann keskitti husaari-, kasakka- ja kalmukkijoukkoja, yhteensä noin 5000 miestä, Korpiselälle valtakunnanrajan tuntumaan hyökätäkseen siitä lyhintä reittiä Liperiin.

Kiteellä parituhantinen venäläisjoukko hyökkäsi Kiteen pappilaan, minkä pihapiiriin oli kaksi Ruotsin upseeria, muutama ruotusotilas ja 300-miehinen talonpoikaisjoukko asettunut puolustautumaan. Puolustusta 10.3.1742 johtaneet kaksi upseeria, luutnantti Bergman ja vänrikki Knorring, olivat juovuksissa ja antautuivat ilman taistelua. Talonpojat yrittivät tehdä vastarintaa, mutta taistelu päättyi verisesti - tappioon.

Kiteen tapauksen jälkeen talonpojat eivät huolineet upseereita joukkoonsa. He luottivat vain keskuudestaan valisemiinsa päälliköihin. Talonpojat valitsivat päälliköikseen Erkki Sallisen, Olli Haapalaisen ja Lauri Roivaksen.  Sallinen johti tohmajärveläisiä talonpoikia, Haapalainen liperiläisiä ja Roivas ilomantsilaisia. Sallisen ja Haapalaisen johtamat 500 miehen talonpoikaisjoukot sekä Roivaksen johtama 130 miehen ilomantsilainen joukko,"suksilla liikkuvat sissit", saivat voitot taisteluissa huhtikuussa 1742 Ilomantsin (Tuupovaaran) Öllölän Poukkurinteellä ja Korpiselän Kokkarissa. Roivaksen joukkojen tehtävänä oli häiritä vihollisten selustayhteyksiä. Poukkurinteellä käytiin kiivas taistelu pohjoiskarjalaisten talonpoikien ja prikaatinkenraali Krasnoshtshokovin johtamien 1500 kasakan välillä. Kun venäläiset huomasivat talonpoikaisjoukkojen tehon, he kääntyivät takaisin Venäjän puolelle Aunukseen. Roivas hiihti joukkoineen perään. Joko Tsokin tai Kokkarin kylässä Korpiselän ja Suojärven välillä Roivaksen joukot tuhosivat venäläisten jälkivarmistuksen. Roivas jatkoi sotatoimia raja-alueella syyskesään 1742 saakka. Kun Ruotsin pääarmeija antautui loppukesällä 1742, oli Karjalan talonpoikienkin lopetettava sissitaistelunsa. Talonpoikaississijoukkojen neuvokkus, sisukkuus ja urhoollisuus ovat jääneet "periksi ei anneta" -esimerkkinä elämään jo yli 260 vuotta. Roivaksen sissijoukkojen toimintastrategia otettiin huomioon Pohjois-Karjalan puolustusta suunniteltaessa. (Koskinen, Yrjö 1933: Suomen kansan historia, 497-498; Kuosa, Tauno 1952: Jokamiehen Suomen historia, 810-813; Saloheimo, Veijo 1980: Pohjois-Karjalan historia III; Saloheimo, Veijo 1990: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa 1617-1721.)

____________________________________________________________________________________________________________________

Simo Niilonpoika Roivas - Iisalmen talollisesta ja kuudennusmiehestä Ilomantsiin lukkariksi

Simo Niilonpoika Roivas (Simon Nilsson Roifvas/Roifvainen) toimi  mm. talollisena ja samalla kuudennusmiehenä Iisalmessa. Sen jälkeen Simo Niilonpoika Roivas mainitaan historiakirjoissa Ilomantsin luterilaisen seurakunnan  lukkarina vuonna 1684.

Simo Simonpoika Roivas (Simon Simonsson Roifvas/Roifvainen) on Simo Niilonpojan poika, joka toimi  isänsä jälkeen  Ilomantsin lukkarina.

Lauri Simonpoika Roivas  (Lars Simonsson Roifvas) on Simo Simonpoika Roivaksen poika, maankuuluksi talonpoikaispäälliköksi (sissipäälliköksi) 60-vuotiaana kohonnut talollinen.
 

*************************************************************************************************************************
 

Nicolaus Petri Roifwas - Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjän ensimmäinen kirkkoherra

Nettiartikkeli Kauko Kuusela   Copyright Kauko Kuusela   Päivitys  24.05.2011
Kirjoittaja on äidinpuoleltaan suoraan alenevassa polvessa Nicolaus Petrin jälkeläinen [äääiiääiiii]
Email   kauko.kuusela[ AT ]gmail.com

************************************************************************************************************************

I  Roiva/Roivas-nimen selitys  I  Henkilötietoja  I  Juvan kappalaisesta Iisalmen ensimmäiseksi kirkkoherraksi  I  Iisalmen kirkkorakennukset  I
I  Iisalmen pappila  I  Nicolaus Petri - nuorena  I  Savon kirkkoherrat 1620-1650 -luvuilla  I  Nicolaus Petristä käytetyt nimimuodot  I
I  Nicolaus Petri - vanhana  I  Nicolaus Petrin käyttämä sinetti  I  Nicolaus Petrin perhe  I  Tietoja Nicolaus Petrin jälkipolvesta  I

TAUSTAA
I  Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjä  I  Tietoja Suomen seurakunnista_1600-luvun alussa  I  1600-luvun pitäjähallinto  I
I  Pappiskoulutus 1600-luvun alussa  I  Lukkarit 1600-luvulla  I
________________________________________________________________________________________________________________________

Historiakirjoihin päässeen talonpoikaispäällikkö Lauri Simonpoika Roivaksen  isänisän isä  oli  Iisalmen kirkkopitäjän ensimmäinen kirkkoherra Nicolaus Petri Roiva  (Roifwa/Roiwa > Roiva >> Roivas/Roivainen) eli "ruotsinkieliseltä maallikkonimeltään" Nils Peersson (suomen kielen nykymuotoon normalisoituna  Niilo Pietarinpoika). Savolaisiin tapoihin kuuluu "viäntää" nimi mieleisekseen, ja niin Nicolaus Petri Roiva "savonkielisenä" puhuttelunimenä "viäntyi" todennäköisesti  "Roevaesen Niiloksi", mistä taas tuli vuosikymenien aikana kansan käyttämä savolainen nimi Niilo Roivainen.
 

Nimen selitys ja henkilötietoja

roivas  =  'yhteen sidottu';  kourallinen nyhdettyjä tai käsittelyn alaisia pellavia tai hamppuja. Saamelaiskielissä hampun nimitys yhdistyy karjalaiseen ja savolaiseen sanaan 'roivas', mikä po. murteissa tarkoittaa 'nyhdettyä hamppukourallista' tai 'hamppulyhdettä' (ks. Wikipedia).
* Pellava kasvaa luonnonvaraisena Mustanmeren rannoilla ja Iranin alueella. Suomessa pellavanviljely ulottuu "historiantakaisiin" aikoihin. Suomessa tärkein viljelyalue on ollut Häme. Satoa korjattaessa pellavat nyhdetään juurineen ja sitten sidotaan vihkoiksi (roivaiksi, pivoiksi eli sormauksiksi).
* Hamppu on yksivuotinen kasvi, mikä Suomessa kasvaa jopa kolmen metrin korkuiseksi. Hamppu on yksi maailman vanhimmista viljelyskasveista, mutta Suomessa laji ei kasva luonnonvaraisena. Suomessa hamppua on viljelty vuosisatoja. Hampun kuiduista valmistettiin muun muassa vaatteita, köyttä, jalkineita ja purjekangasta. Hampun viljely alkoi hiipua 1800-luvulla, kun pellava ja puuvilla syrjäyttivät vähitellen hampun vaatemateriaalina.

Nicolaus Petrin syntyperää eikä Roiva-lisänimeä ole vielä pystytty selittämään. Ei siis tiedetä,  onko Nicolaus Petri lähtenyt pappiskoulutukseensa pellavaa/hamppua viljelevästä talosta,  tai onko hän on ollut mm. pellavaa ja/tai hamppua välittävän porvarin poika,  tai onko hän saanut nimensä 'vaatemateriaalia käyttämällä' tai ulkonäkönsä perusteella, tai ... ?

Oli Nicolaus Petrin syntyperä ja perheen sosioekonominen tausta mikä hyvänsä, on mahdollista, että Nils Peersson (Niilo Pietarinpoika) on saanut uuden pappissäätynsä mukaisen päänimensä (Nicolaus) ja patronyyminimensä (Petri) kanssa käyttämänsä lisänimen (Roifwa, mistä aikanaan > Roifvas > Roifwain) todennäköisesti [tämän artikkelin kirjoittajan mielestä] joko ulkonäkönsä perusteella [esim. "pellavapää"] tai jollakin tavoin hamppuun ja/tai pellavaan liittyneen/liittyvän toiminnan takia.

Nicolaus Petri Roifwa (Roiva) on Roivas/Roivainen/Roivanen -nimisten sukujen ja niiden jälkipolvien kantaisä.

Roiva-nimisiä on  0,  Roivas-nimisiä on  612,  Roivainen-nimisiä on 1023 ja sen rinnakkaismuotoa Roivanen-nimisiä on  113 (Väestörekisterikeskus:  Sukunimitilasto 16.7.2007.)  Nimi on suojattu 29.04.1994.

Kirjailija Arto Paasilinna on nykyään Suomen tunnetuin kirjailija maailmalla, maailmankuulu filosofi-humoristi. Arto Paasilinna kirjoitti vuonna 1976 ilkikurisen hauskan kuvauksen Kuusmäen kunnan murroksesta. Kirjailija "törmäyttelee" Onnellinen mies -kirjassaan siltainsinööri Jaatista, "onnellista miestä", eri henkilöiden ja asioiden kanssa.

Eräänä kirjan "päähenkilönä" on Kuusmäen seurakunnan kirkkoherra, rovasti Roivas. Kirjan eräs parhaimmista "murrosajankuvauksista" alkaa, kun rovasti Roivas ajaa mustalla pikkuautollaan Tappojoen rantaan, missä siltainsinööri Jaatinen on parhaillaan peseytymässä alasti. Rovasti Roivas kieltää kirkonmiehenä alastikylpemisen, koska monet seurakuntalaiset ovat ottaneet kirkkoherraan yhteyttä siltainsinöörin alastikylpemisestä. "Pitäisi sonnustautua ainakin uimahousuihin", rovasti Roivas neuvoo Jaatista (Paasilinna, Arto 1977: Onnellinen mies, 18-19). Tästä kohtaamisesta alkaa kirjan sekä kirjasta tehdyn elokuvakäsikirjoituksen ja lukuisten kesäteatteriesitysten eräs keskeisimmistä juonikuvioista: Jaatinen vs. Roivas. Samalla se on kuvaus: "nykyaika" vs. "vanha aika".

Nicolaus Petri Roiva[Roifwa 'Roiva'; Roifwas 'Roivas'; Roifvain 'Roivainen, Roivanen'] syntyi joko 1580 tai 1590 Viipurissa/ Viipurin linnaläänissä, ja hän kuoli 1657 Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjässä. Nicolaus Petri hoiti Iisalmen kirkkoherran virkaa kuolemaansa saakka. Nicolaus Petri tunnetaan historiakirjoissa myös Nils Peersson -nimellä, eli suomenkieliseksi nimimuodoksi muunnettuna Niilo Pietarinpoika -nimellä. Nicolaus Petri käytti myös nimeä Nicolaus Petri Idensalmensis. Nicolaus Petrin jälkipolvi on käyttänyt kantaisästään patrilineaalisena sukunimijatkumona Roivas/Roivainen/Roivanen -nimiä.
 

Juvan kappalaisesta Iisalmen ensimmäiseksi kirkkoherraksi

Nicolaus Petri toimi Iisalmen kirkkopitäjän (seurakunnan) ensimmäisenä kirkkoherrana  vuosina 1627-1657*) (Ks. Saloheimo 1990: 756; Paikkala 2000: 548).

*) Joissakin lähteissä Nicolaus Petrin kuolinajaksi ja samalla virka-ajan loppuvuodeksi on merkitty 1654. Vuosiluku 1654 tarkoittanee kuitenkin sitä vuotta, milloin Nicolaus Petri oli niin vanha ja sairas, että vuodesta 1651 varakirkkoherraksi tullut Jeremias Monnius hoiti "täydellisesti kirkkoherran virkaa". Entisaikaan kirkkoherra hoiti saamaansa virkaa kuolemaansa saakka.

Ennen Iisalmi-vuosiaan Nicolaus Petri toimi  Juvan kappalaisena 1616-1623. Juvan kappalaisena ollessaan Nicolaus Petri kävi Savon historia II:1 -teoksen mukaan hoitamassa myös Mikkelin kappalaisen virkaa 1617 (Pirinen1982: 585).

Kappalainen Nils  mainitaan vuonna 1619 yhtenä neljästä virkamiehestä [muut kolme olivat kirkkoherra Erik, kapt. Lars Urbaninpoika ja luutn. Lasse Andersinpoika], joille annettiin Juvan kirkolta "verohylyn autio viljelykseensä"(Saloheimo 1990, 33).

Viipurin hiippakunnan  piispa Olaus Erici Elimaeus [tuli piispaksi Viipuriin vuonna 1618 Tukholman kirkkoherran virasta] antoi Juvan kappalaisena toimineelle Nicolaus Petrille - todennäköisesti jo 1623  -  haasteellisen "projektitehtävän": Tavinsalmen [Kuopion] kirkko- ja hallintopitäjästä on erotettava uusiitsenäinen  pastoraatti eli kirkkopitäjä: Iisalmi. Samalla tämän syntyneen Suur-Iisalmen pitäjän - kooltaan  200 manttaalia ja noin 90-100 kilometriä kanttiinsa - keskelle on rakennettava kirkkorakennus, Ylä-Savon ensimmäinen kirkko. Nicolaus Petri aloitti tehtävän.

Nimitys Iisalmen seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi astui voimaan v. 1627, kun kuningas Kustaa II Aadolf  vahvisti 15.2.1627 kirjeellään piispa Elimaeuksen määräyksen uudesta kirkkopitäjästä [ja samalla tuli vahvistus virkamääräykseen Nicolaus Petrin nimittämisestä Iisalmen kirkkoherraksi].
 

Iisalmen kirkot

Iisalmen ensimmäinen kirkkorakennus, mikä rakennettiin [Pietari Prahen vapaaherrakunnan kartan mukaan] lähelle Poroveden rantaa, otettiin todennäköisesti käyttöön väliaikaisesti jo 1627, mutta Saloheimon mukaan se valmistui "jotenkuten" vasta 1639. Nicolaus Petri oli valmistuttanut kirkonkellon jo vuodeksi 1627, mutta köyhällä seurakunnalla/seurakuntalaisilla ei ollut varaa rakentaa kirkon viereen kellotapulia. Kellotapuli valmistui vasta 1651. Myös pitäjänmiesten "vähällä rahalla" rakentama kirkkorakennus oli huonosti tehty, koska se joutui saneerauskorjauksen kohteeksi jo heti 1640-luvulla.

Iisalmen ensimmäinen kirkko paloi salaman iskusta 3.6.1699. Seuraava kirkkorakennus rakennettiin nopeasti. Jo vuonna 1700 se oli käytössä. Tämä järjestyksessään toinen kirkko oli käytössä 1700-1779. Ja sitä seuraava kolmas kirkko eli nykyinen maankuulu Iisalmen Iso kirkko eli maaseurakunnan kirkkona tunnettu Kustaa Aadolfin kirkko valmistui vuonna 1779. Sen vihki 17.7.1779 tuomiokapitulin valtuuttamana kirkkoherra Johan Lagus. (Pirinen, Kauko 1982: Savon historia II:1, 585. Saloheimo, Veijo 1990: Savon historia II:2, 495, 756-757. Papunen, Pentti 1968: Teoksessa Maamme 2: Iisalmen maalaiskunta, 175. Iisalmen lyseon verkkolehti. Saatavissa: http://www.peda.net/verkkolehti/iisalmi/lyseo/ankkuri?m=content&a_id=18/ Viitattu 15.2.2006.)

Jatka  Iisalmen pappila
 

Nicolaus Petri - nuorena
 

Parhaina työvuosinaan Nicolaus Petri on ollut energinen ja eri virkatoimiin käytetty henkilö. Jo nuorena hänet on valittu erilaisiin vastuunalaisiin tehtäviin. Savosta löytyy vuodesta 1607 alkaen kuitteja, missä esiintyy Nils Peerssonin nimi. Kuitit oli allekirjoittanut Viipurin linnanpäällikkö Arvid Tönnenpoika. Ennen vuotta 1615 Nils Peersson esiintyy useammassa Savon pitäjässä, ja sen jälkeen nimi esiintyy Juvan kappalaisena. Kuiteissa käytettiin Nicolaus Petristä latinankielistä nimimuotoa. Voudin- ja läänintileissä sekä oikeudenpöytäkirjoissa ja kirkonkirjoissa käytettiin virkakielenä ruotsia, ja niissä Nicolaus Petri -nimi esiintyy myös Nils Peersson -muodossa. 

Kirjoittajan huomautus. 1600- ja 1700-luvuilla ja vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninäkään suomea ei käytetty virkakielenä, mutta nykyhistoriankirjojen artikkeleissa nimet on yleensä  normalisoitu suomenkieliseen muotoon, mikäli on tiedetty henkilön olleen suomenkielinen. Nicolaus Petrin syntyperästä ei ole tietoa, mistä johtuen Nicolaus Petristä on käytetty historiantutkijasta/artikkelinkirjoittajasta ja hänen harkinnastaan riippuen erilaisia nimimuotoja.

Kirjoittajan huomautus. On vakiintunut käytäntö, että jos henkilö on saanut latinankielisen (pappis)nimen, niin sitä käytetään saatuna nimenä tutkimusraporteissa, historiateosten artikkeleissa, eli sitä ei lähdetä muuttamaan 'normalisoimaan'. Jostakin syystä Nicolaus Petri Idensalmensis > Nicolaus Petri Roifwa -nimi on "savolaistettu" (esim. Niilo Roivainen -nimeksi).
 

Savon kirkkoherrat 1620-1650 -luvuilla

Kun Nicolaus Petri Idensalmensis (Roifwa) toimi 1627-57 Iisalmen kirkkoherrana, toimi muualla Savossa kirkkoherroina: Ericus Henrici (Juva 1615-23), Martinus Aronis (Juva 1625-33), Theodoricus Caroli Weither (Juva 1633-45), Johannes Marci Heinricius (Juva 1647-56); Marcus Aeschilli (Kauhanen) (Joroinen 1631-49), Canutus Matthiae (Joroinen 1649-59); Thomas Simonis Molitor (Kangasniemi 1654-58); Martinus Sigfridi Kostianus (Kerimäki 1642-44), Paulus Olai Krogerus (Kerimäki 1648-57); Olaus Andreae Krogerus (Kuopio 1616-34), Gabriel Thomae Lackman (Kuopio 1635-46), Petrus Aeschilli Fabritius (Kuopio 1643-66); Matthias Henrici Montanus (Leppävirta 1639-76); Paulus Johannis Carelius (Mikkeli 1612-21), Martinus Thomae (Mikkeli 1624-35), Johannes Christierni Syllenius (Mikkeli 1637-50); Jacobus Petri (Mäntyharju 1595-1626), Canutus Matthiae Tallberg (Mäntyharju 1629-46), Thomas Henrici (Mäntyharju 1649-66); Marcus Georgii Heinricius (Pieksämäki 1607-54), Henricus Petri Lyra (Pieksämäki 1656-64); Andreas Olai (Puumala 1617-27), Stephanus Laurentii (Puumala 1631-39), Stephanus Laurentii (Puumala 1639-55); Thomas Haquini (Rantasalmi 1614-28), Andreas Matthiae (Rantasalmi 1632-59); Georgius Andreae Kyander (Ristiina 1649-59); [Matthias Andreae (Savonlinna 1614-25, Petrus Aeschilli Ascanaeus (Savonlinna 1632-35), Paulus Olai (Krogerus?) (Savonlinna 1636-48), Matthias Nicolai (Savonlinna 1648), sitten saarnaajanvirka lakkasi]; Laurentius Matthiae (Sulkava 1630-36), Ericus Georgii (Sulkava 1638-63).

(Saloheimo, Veijo 1990: Savon historia II:2, 756-761.)
 

Nicolaus Petristä käytettyjä nimimuotoja

Nicolaus Petristä on käytetty eri lähteissä/historiakirjoissa lukuisia  nimimuotoja. Osa henkilönimistä on ajan tavan mukaan 1900-luvun ja etenkin sen loppuvuosikymmenien eri artikkeleissa normalisoitu, joten seuraava luettelo on samalla nimiavain Nicolaus Petristä kirjallisuudessa esiintyneisiin nimiin: * Herra Nicolaus, herra Nils, Nils-herra; * kappalainen Nicolaus Petri; kappalainen Nils; kappalainen Nils Peersson 'kappalainen Niilo Pietarinpoika' (Mikkeliin kappalainen); * kirkkoherra Nicolaus Petri Idensalmensis, kirkkoherra Nicolaus Petri Roifwa; kirkkoherra Nils Roifwa; * kirkkoherra Niilo Roivas; kirkkoherra Niilo Roivainen.

Keskiajalla (500 - 1500 jKr.) ja uuden ajan alussa papisto eli sen ajan sivistyneistö kirjoitti nimensä ns. kreikkalais-latinalaiseen nimimuotoon, esimerkiksi Johannes Petri (Juho Pietarinpoika), Nicolaus Petri (Niilo Pietarinpoika), eli puhuttelunimen (esim. Juho, Niilo) jälkeen tuli patronyymi 'isännimi' genetiivimuodossa. Vähitellen alettiin käyttää myös 'lisänimiä', joista vähitellen muodostuivat sukunimet ja samalla uudet suvut. Tyypillisiä lisänimien loppupäätteitä olivat 1600-luvulla sivistyneistösuvuilla: -ius, -us, -eus, -ander, -ensis. Esimerkkejä nimistä: Karjala > Carelius,  Savo > Savonius,  halla/pakkanen > Frosterus,  kapakka > Krogerus, kettu > Alopaeus,  joutsen > Cygnaeus,  Ahvenanmaa > Alander,  Uusimaa > Nylander,  Iisalmi > Idensalmensis. 1600-luvun lopulla tulivat käyttöön myös -man loppuiset pappissukujen sivistyneistönimet/porvarinimet, esim. Keckman, Rydman.

Sivistyneistönimille oli vielä 1600-luvulla tyypillistä, että nimi saattoi muuttua, kun henkilön asuinpaikka muuttui. Esimerkiksi Nils Peersson 'Niilo Pietarinpoika' sai sivistyneistönimen Nicolaus Petri mennessään sen ajan korkeakouluun eli katedraalikouluun, mikä oli 1600-luvun alussa sen ajan pappisseminaari.  Toimiessaan kappalaisena Juvalla ja Mikkelissä Nicolaus Petrillä oli niminä käytössä lähinnä Nicolaus Petri ja Nils Peersson -nimet. Nicolaus Petrin lisänimeksi vakiintui vähitellen Roifwa (Nicolaus Petri Roifwa) ja Nicolaus Petri Idensalmensis 'Niilo Pietarinpoika Iisalmelainen'. -Kun Nicolaus Petristä tuli vuonna 1627 perustetun Iisalmen pastoraatin 'kirkkoherrakunnan' ensimmäinen kirkkoherra hän käytti alkuun nimeä Nicolaus Petri Idensalmensis (Kortelainen, Tuomas 1977: Iisalmen seurakunnan historia 1627-1977, 16). Nimeksi kuitenkin vakiintui Iisalmi-vuosina 'lisänimi' Roifwa, mikä kirkonkirjoissa esiintyi myös nimellä Roifvain(en).
 

Iisalmen pappila

Kun Nicolaus Petri aloitti Iisalmen pastoraatin perustamisen ja ensimmäisen kirkon rakentamistyön, ei vielä pappila ollut valmiina. Aluksi Nicolaus Petri asui Sulkavankylässä Lauri Sairasella. 1640-luvun alussa "pappilana" oli autioitunut tila Ollikkalan (nykyisen Lapinlahden) kylässä. Vasta 1640-luvun lopulla pappila tuli Iisalmen kylään lähelle kirkkoa.

Iisalmen vanha pappila tuli 1800-luvulla maankuuluksi vieraistaan: Ruotsin ja Suomen viimeinen yhteinen kuningas Kustaa IV Aadolf vieraili vuonna 1802 pappilassa. Samoin Venäjän keisari Aleksanteri I  vieraili 27.8.1819 pappilassa matkallaan Ouluun. Pappilan vieraanvaraisuutta ovat nauttineet myös mm. A.I. Arwidsson, Elias Lönnrot ja J.V.Snellman.

Nykyään Seurasaaren ulkomuseoalueelle siirretty Iisalmen pappila on rakennettu asiakirjalähteiden mukaan 1700-luvulla, joten Nicolaus Petrin rakennuttama Iisalmen pappila on todennäköisesti jouduttu purkamaan uuden pappilan eli nykyään "Iisalmen vanha pappila" -nimellä tunnetun rakennuksen tieltä. Ennen vanhaan käytettiin vanhan rakennuksen kehikkoa/hirsiä "uuteen rakennukseen", joten "jotain vanhaa" on varmasti "vanhassa pappilassakin".

On todennäköistä, että jo 1600-luvulla Iisalmen pappila on ollut huomattavien vieraiden yöpymis- ja käyntipaikkana. Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Pehr Abrahamsson Brahe eli Pietari Brahe  vieraili Iisalmella  1640, 1649 ja 1651. Ajan tavan mukaan hän myös tapasi kirkkoherran. Vieraillessaan vuonna 1651 Iisalmen pappilassa Pietari Brahe vapautti Nicolaus Petrin tämän elinajaksi tietyistä veroista (Rissanen 1927: 158-159).
 

Nicolaus Petri - vanhana

Työvuosinaan kirkkoherra Nicolaus Petrillä oli "taloudellisia huolia". Iisalmen pappila uutena pappilana - toiminta alkoi vielä kaiken lisäksi "köyhään aikaan" - ei ollut ensimmäisinä vuosikymmeninä kovin tuottoisa virkatalo. Lisäksi oli koko ajan erimielisyyksiä talollisten kanssa. Nicolaus Petrillä oli myös  pojastaan Ristosta  huolia. Tämän kaiken lisäksi Nicolaus Petrillä oli vielä - nykytavalla sanottuna - kuusikymppisenä jonkinlaista "työuupumusta". Kaikki nämä asiat näkyivät eri tavoin käytännössä.

Savon historia II:2 -teoksessa (Saloheimo 1990) on muun muassa mainittu, että

( 1 ) Vuonna 1637 kirkkoherra Nicolaus Roivas anoi pappilaansa lisämaata. Pappilan virkatalo saikin viiden veromarkan laajennuksen. Lisämaaksi tuli Martti Koljosen ja Antti Kaarakaisen Mäkelänniemi-tila, jota nämä käräjöivät takaisin noin kymmenen vuotta käsittämättä sitä, että heille oli osoitettu jo vuonna 1640 lisämaata muualta (Saloheimo 1990, 502).
( 2 ) Vuonna 1647 oli sadekesä. Kirkkoherra Roivaksen hallitsema alava rantaheinäniittyalue Niinisalonluhta Vieremänjärven eteläpäässä jäi tulvaveden alle eikä siitä pystytty tekemään heinää  talveksi (Saloheimo 1990, 243).
( 3 ) Vuosina 1650-81 Iisalmi kuului Pietari Brahelle lahjoitettuun Kajaanin vapaaherrakuntaan. Kreivi Pietari Brahe kävi itse Iisalmella vuosina 1640, 1649 ja 1651. Kun Pietari Brahe sai Iisalmen ja myös sen kruununkalastamon - Kihlovirta Haapaveden ja Poroveden välissä - liitetyksi Kajaanin vapaaherrakuntaan, hän kirjasi (1650) kruununkalastamon Iisalmen kirkkoherran virkatalon parannukseksi. Vapaaherrakunnalle maksettavaksi vuokraksi määrättiin viisi leiviskää kapahaukea. Kalaisan Kihlovirran tuottoa kruununkalastamona ehti kirkkoherra Roivaksen jälkeen nauttia kaksi muutakin kirkkoherraa. (Saloheimo 1990, 185.)
( 4 ) Iisalmen kirkonkylässä talollinen (v. 1651 ns. toinen kirkonisäntä) Antti Kaarakainen kieltäytyi seitsemänä vuotena maksamasta papinsaatavia väittäen pitävänsä ne Nils-papille antamansa luoton korkoina. Juovuspäissään hän kielsi muitakaan maksamasta mitään papille: "Jos minä tiedän jongun andawan Papillen ychtäkän Cappa jywiä taicka mwta, Nijn minä tachdon ottajan ja andajan surma olla." (Saloheimo 1990, 469 ja 488.)
( 5 ) Kirkkoherra Roivaksen työkyky heikkeni viimeisen kuuden virkavuoden aikana niin paljon, että hän sai vuonna 1651, ollessaan 61 tai 71-vuotias, rinnalleen varakirkkoherra JeremiasMonniuksen, jolle oli määrätty palkaksi mm. pitäjän eteläosan eli Lapinlahden verotulot. Kirkkoherran ja varakirkkoherran välille tuli jo vuoden yhteistyön jälkeen erimielisyyksiä. Kirkkoherra Roivas teki 1652 valituksen alaisestaan tuomiokapituliin. Roivas 'herra Nils' valitti tuomiokapitulille Jeremias Monniuksen 'herra Jeremiaan' ohittaneen kaikissa seurakunnan asioissa kirkkoherran neuvon, tiedon ja suostumuksen, ja yrittäneen sulkea (kirkkoherra Roivakselta) kirkonkin, Saloheimo kertoo kirkkoherra Roivaksen valituksesta (Saloheimo 1990, 469).

Iisalmen seurakunnan historia 1627-1977 -teoksessa (Kortelainen 1977, 15-16, 19) tuodaan myös esille kirkkoherra Nicolaus Petrin monet huolet, mitkä liittyvät kirkon ja pappilan rakentamiseen, koska Iisalmen pitäjänmiehet olivat hitaita tekemään velvoitetöitään. Viimein kirkkoherra vei laiminlyönnit Iisalmen kesäkäräjille 1649. Niissä päätettiin pitäjänmiehet velvoittaa sakon uhalla tervaamaan ja korjaamaan kirkkonsa ennen seuraavia käräjiä. Sama uhkaus koski pitäjänmiehiä myös neljä vuotta aiemmin eli 1645 aloitetun pappilan riihen rakennustyön takia, koska se ei ollut valmistunut vielä vuoteen 1649 mennessä.
_____________________________________________________________________________________________________________________

 Jatka  Nicolaus Petrin sinetti  I  Nicolaus Petrin perhe  I  Tietoja Nicolaus Petrin jälkipolvesta  I
_____________________________________________________________________________________________________________________

TAUSTAA

Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjän  perustamisvuosi on 1627. Iisalmi oli järjestyksessään toinen Pohjois-Savon pitäjä. Ennen Iisalmea oli perustettu 1552 Tavisalmen eli Kuopion pitäjä. Nykyinen Iisalmi (maa-ala 745,3 km2  ja vesiala 117,9 km2) on vain vähäinen osa entisestä suurpitäjästä. Iisalmen suurpitäjä käsitti koko nykyisen Ylä-Savon alueen, yhteensä 6089 km2. Perustettuun Suur-Iisalmeen kuuluivat nykypitäjistä Iisalmi, Kiuruvesi, Lapinlahti, Sonkajärvi ja Vieremä sekä Pielaveden Savon puoleinen osa.

Seurakuntia 1600-luvun alussa oli koko Suomessa yhteensä 139: Turun hiippakunnan alueella oli 91 seurakuntaa ja Viipurin hiippakunnan alueella 48 seurakuntaa.  Savossa kirkkoherroja Stolbovan rauhan aikoihin (1617) oli - Mäntyharju mukaan luettuna - kahdeksan ( Pirinen 1982, 578). Jokaisella kirkkoherralla oli apunaan kappalainen - Mikkelissä kaksi, eli kappalaisia oli Savossa kaikkiaan yhdeksän, Olavinlinnan kappalainen mukaanluettuna kymmenen (Pirinen 1982, 578 ja 585). Lisäksi oli sotilaspappi jokaisessa Savon kolmessa jalkaväkilippukunnassa. Savon koko papiston kokonaismäärä 1610-luvun lopussa oli yhteensä 21.

Sotilaspapisto oli 1600-luvun alussa hyvin liikkuvaa, vaikka heillä olikin oma asemapaikkansa jossakin Savon jalkaväkilippukunnassa. Sotilaspapit joutuivat oleskelemaan pitkiäkin aikoja miesten mukana sotatantereella, Viipurissa, Käkisalmessa tai valloitetuissa Viron ja Liivinmaan linnoissa. Työongelmista huolimatta sotilaspapin virat olivat erittäin haluttuja, koska niistä pääsi paremmin kirkkoherran virkaan kuin kappalaisen virasta.

1600-luvun paikallishallinto eli pitäjänhallinto voidaan jakaa kolmeen eri haaraan, vaikka käytännössä paikallishallinnon haarat eivät olleetkaan selkeästi toisistaan eriytyneitä.

( 1 ) Hengellistä ja henkistä toimintaa johti pitäjän kirkkoherra, joka tarvittaessa kutsui koolle pitäjänsä isännät pitäjänkokoukseen päättämään seurakunnallisista asioista. Pitäjänkokouksen merkitys 1600-luvulla ei ollut kovinkaan merkittävä. Kirkkoherran apuna toimeenpanoelimenä oli kirkkoraati eli kirkkoneuvosto, johon kuuluivat palkattomina luottamusmiehinä pitäjän arvostetuimmat talokkaat eli talolliset. Kirkkoneuvoston tehtävänä oli vastata kirkosta ja sen omaisuudesta. Arvostetuimpien talollisten joukosta valittiin kuudennusmiehet (sexman, 6-man) huolehtimaan kirkollisten verojen ja maksujen kannosta sekä valvomaan asuinalueensa järjestystä ja moraalia. Kuudennusmiesjärjestelmä toimi 1860-luvulle saakka.

( 2 ) Oikeusasioita käsiteltiin kahdesti tai kolmesti vuodessa kokoontuvilla käräjillä. Käräjäpiiri maaseudulla oli yleensä useamman pitäjän käsittävä. Oikeutta istui kihlakunnantuomari sekä lautakunta, mikä koostui alueen arvostetuimmista talonpojista. Lautakuntaan valittuja luottamusmiehiä kutsuttiin lautamiehiksi. Käräjillä valittiin myös paikalliset virka- ja luottamusmiehet sekä valtiopäiväedustajat. "Poliisiasioista" huolehti nimismies. Käräjät osallistuivat sotaväenottoon ja myös kruunun verohallinnon järjestelytehtäviin. Lisäksi käräjät huolehtivat vielä monista "nykykunnallisistakin" tehtävistä, esimerkiksi köyhäin- ja sairaanhoidosta, teiden rakentamisesta ja yhteismetsiin liittyvistä asioista.

( 3 ) Kruununverotuksesta  vastasi voutikunta, mikä oli pitäjää suurempi veropiiri. Voutikunnan johdossa oli vouti. Toisena työntekijänä voutikunnassa oli kihlakunnankirjuri. Voutikunnan työntekijät yhdessä vastasivat veronkannosta ja niiden tilityksestä.

Pappiskoulutukseen valitut tulivat 1600-luvulla yleensä sivistyneistösuvuista (alemmista aatelissuvuista, pappissuvuista tai alemmista virkamiessuvuista) tai varakkaista porvarissuvuista taikka harvinaisissa tapauksissa hyvin varakkaista talonpoikaisperheistä (esim. Johannes Olavinpoika Kähkönen  Paltamosta oli pitäjän suurimpiin kuuluvan talon poika, joka lähti opiskelemaan Upsalan yliopistoon). Aatelisperheiden pojat eivät 1600-luvulla olleet yleensä kovin kiinnostuneita pappistehtävistä, vaan kiinnostuksen kohteina olivat upseerin tai virkamiehen tehtävät.

Pappiskoulutusta annettiin Suomessa 1600-luvun alussa hiippakuntakaupungeissa, eli Turun ja Viipurin katedraalikouluissa. Muutama opiskelija, 1-2 , hakeutui saksalaisiin yliopistoihin. Samoin muutama, lähinnä Pohjois-Pohjanmaan alueelta, hakeutui Upsalan yliopistoon. Kun Turun akatemia (yliopisto) perustettiin 1640, pappiskoulutus keskittyi Turkuun; kuitenkin  Kainuusta lähtöisin olevat varakkaiden perheiden pojat  hakeutuivat edelleen pappiskoulutukseen Upsalaan.

Keskiajalla toimi Suomessa luostari- ja katedraalikouluja, joissa katolisen kirkon papit saivat pappiskoulutuksensa. Uskonpuhdistuksen jälkeen Ruotsin valtakunnan alueella lopetettiin luonnollisesti luostarikoulut; katedraalikoulut jatkoivat toimintaansa. Kustaa II Aadolfin hallituskaudella toimeenpantiin koululaitoksen uudelleen organisointi. Kouluasteita oli kolme: pikkulastenkoulut eli pedagogiot, triviaalikoulut sekä gymnaasit eli lukiot. Triviaalikoulut ja gymnaasit perustettiin entisiin katedraalikoulukaupunkeihin, eli Turkuun ja Viipuriin. Kuningatar Kristiinan ja Pietari Brahen aikaan perustettiin vuonna 1640 Turun akatemia (yliopisto), mihin keskittyi Suomessa järjestetty pappiskoulutus.

Pappiskoulutuksen käyneet saivat 1600-luvulla uuteen säätyyn siirryttyään uuden sivistyneistönimen uuden säätynsä merkiksi, elleivät he jo kuuluneet sivistyneistösukuun. Nils Peersson - eli kansankielellä Niilo Pietarinpoika -  sai siis opintojensa seurauksena uuden säädyn ja sen merkiksi myös uuden nimen: Nicolaus Petri. Samanaikaisesti tai hieman myöhemmin tuli käyttöön Roifwa  > Roifwas -lisänimi.  -Nicolaus Petrin jälkeläiset ovat käyttäneet Roivas-, Roivainen- ja Roivanen-nimiä.

Lukkarit olivat 1600-luvulla yleensä talonpoikaista sukujuurta. Poikkeuksia on vain muutama: mm. Mikkelissä oli lukkarina 1651-52 Erik Brask ja hänen jälkeensä Bertil Fläsk. Kumpikin kuului säätyläisnimiseen sukuun. Samoin Nicolaus Petrin lukkaripojat  kuuluivat aluksi isänsä perusteella pappissäätyläissukuun.

Alkuaan lukkarit olivat kirkkoherran palkkaamia apulaisia. Lukkarin kirkollisena tehtävänä oli 1600-luvun alussa  kellonsoitto (klocka 'kello' > klockare 'kellonsoitto'). Seuraavassa vaiheessa tehtävään liittyi jo esilaulajana toimiminen. 1600-luvun jälkipuoliskolla kellonsoiton ja veisuunjohdon lisäksi lukkarille tuli opetustehtäviä, joten lukkarilta alettiin edellyttämään luku- ja kirjoitustaitoa. Nicolaus Petrin jälkeläiset olivat sivistyneistösäädyn lapsina haluttuja lukkarin tehtäviin.

Kun piispa Gezeliuksen ehdotuksesta kruunu velvoitti 1690 perustamaan lukkarintupia, niin kruunun ohje vahvisti samalla lukkarin asemaa yhteisössään. Opetustehtävät lukkarin muihin tehtäviin liittyneenä saivat pappissäätysukujenkin miehet kiinnostumaan avautuvista lukkarinviroista. Professori Kauko Pirisen mukaan vuosina 1660-1721 löytyy koko Savosta eri lähteiden mukaan yhteensä 52 lukkarinviran haltijaa, joista suursavolaisia 23, itäsavolaisia 17 ja loput 12 pohjoissavolaisia. Kokonaislukumäärän pienuus kertoo, että lukkarit viihtyivät vuosien 1660-1721 ajanjaksona lukkarinvirassaan. (Saloheimo 1990, 486-487.)
 

Nicolaus Petri on käyttänyt

allekirjoituksenaan mm. muotoa: Nicolaus Petri W.C.P.E. Idensalmensis ('Iisalmelainen').

W.C. -kirjainyhdistelmä nimen yhteydessä mahdollisesti kertoo Nicolaus Petrin saaneen "korkeakoulutuksensa" eli käyneen sen ajan "pappisseminaarin" Viipurissa  [Viipurin katedraalikoulussa] ja olleen myös mahdollisesti Viipurista kotoisin [Wiburgensis civis  'viipurilainen'].  -Kirjainyhdistelmä voi myös mahdollisesti viitata virkakayttölyhennykseen VC.= vederandum consistorium  'korkea-arvoisa tuomiokapituli' [-n valtuuttama edustaja].

Kirjoittajan huomautus. Entisajan kirjoituksessa on käytetty yleisesti "tuplaweetä" (w = v).  Pisteiden suhteen ei ennen vanhaan oltu aina kovin tarkkoina. W.C. -kirjainyhdistelmä voi siis myös tarkoittaa Nicolaus Petrin nimen yhteydessä viittausta tuomiokapitulin edustajaan, joka  "parhaillaan perustaa Iisalmen pastoraattia eli kirkkopitäjää".

sinettiä, mikä on vahaan, lakkaan tai muuhun pehmeään tai sulatettuun aineeseen painettu leimasinkuva.

Nicolaus Petrin eli Nils Peerssonin 'Niilo Pietarinpojan' sinetti on kuvattu Pentti Papusen piirtämänä piirroksena Savon historia -teoksessa (Pirinen, Kauko 1982: Savon historia II:1, 585).  Sinetti on arkistoitu Valtionarkiston eli nykyisen Kansallisarkiston tietokantaan arkistoviitteellä VA 6770:97.

__________________________________________________________________________________________________________________________________________
 

Nicolaus Petrin perhe

Nicolaus Petrin perhe Iisalmella oli 10-henkinen. Aviopuoliso oli Margareta Mattsdotter (Marketta Matintytär) . Lapsia oli kahdeksan: kuusi poikaa ja kaksi tyttöä.

Iisalmen kirkkoherran virkatalo, Iisalmen pappila, oli alkuvuosikymmeninä taloudelliselta tuotoltaan vaatimaton, joten kirkkoherra Nicolaus Petri Roifwa ei pystynyt - yhtä poikaa lukuunottamatta - lähettämään poikiaan Iisalmesta muille paikkakunnille suuria taloudellisia uhrauksia vaativaan katedraalikouluun/triviaalikouluun ja/tai lukioon (kymnaasiin) ja sen jälkeiseen yliopistoon, kuten rikkaammissa pappiloissa oli mahdollista.

Pojista vain yhdestä tuli pappi: Eljas Niilonpoika Roifwain toimi sotilas- eli kenttäpappina, ja hänen vakinaisena asuinpaikkanaan mainitaan vuonna 1635 olleen Iisalmen Laakakylä. -Kirj. huomautus. 1600-luvulla kenttäpapit olivat arvostettuja; useimmista kenttäpapeista tuli kirkkoherroja.

Kolmesta Nicolaus Petrin pojasta tuli lukkareita, ja heidän jälkipolvijoukossaan lukkarisukupolvet jatkuivat.

Savoon jäävä jälkipolvi käyttää nimeä Roifwain (Roivainen). Käkisalmen lääniin eli Karjalaan muuttaneet käyttävät nimeä Roifwas (Roivas).

II. Lapset

Petter (Pekka) Niilonpoika Roivainen (k. 1672).  Iisalmen lukkarina 1648-63. On todennäköisesti ollut useamman kerran naimisissa. Puolisoiden nimet tuntemattomia. Lapsia viisi, joista yksi poika.

Petter Roivaisen poika Niilo Pekanpoika Roivainen toimi Iisalmen lukkarina 1674-82.

Eljas Niilonpoika Roivainen. Sotilas- eli kenttäpappi. Asunut mm. Iisalmen Laakakylässä (v. 1635).

Johannes Niilonpoika Roivainen. Talollinen Iisalmen Hernejärven kylässä.

Lauri Niilonpoika Roivas (Roivainen) toimi ensin talollisena ja rakuunana Iisalmen Ollikkalassa (eli nykyisen Lapinlahden kirkonkylän alueella) ja sitten Tohmajärven lukkarina 1679-84.

Lauri Roivaksen poika Niilo Laurinpoika Roivainen (s. 1639, k. 12.1.1734) toimi Iisalmen lukkarina 1682-1734. Niilo Roivainen toimi lukkarina vielä 95-vuotiaana, kuolemaansa saakka. Hautajaissaarnan pitänyt kappalainen Abraham Mollerus luonnehti muistopuheessaan Niilo Roivaista hyvin rehelliseksi ja sävyisäluonteiseksi korkeaan ikäänsä saakka (Kortelainen 1977, 46). Niilo Roivaisen jälkeen Iisalmen lukkarina toimi 1734-1738 hänen poikansa Juho Roivainen, jota jo piispantarkastuksessa 1730 (piispa Johannes Gezelius nuorempi) pitäjänmiesten taholta "koko seurakunnan yhdellä suulla" toivottiin valittavan taitavana lukijana ja laulajana vanhan ja raihnaan lukkarin tilalle (Kortelainen 1977, 47). Juho Roivainen toimikin isänsä sijaisena ennen varsinaisia lukkarivuosiaan.

Lauri Roivaksen pojan poika eli Niilon poika Lauri Roivainen (s. 1694, k. 1770 ?) meni vävyksi Iisalmen Ollikkalaan (eli nyk. Lapinlahti, tila n:o 5).
Laurin pojanpojan tytär on Halosen taiteilijasuvun "äiti" Margareetta (Reeta) Roivainen.

 Simo Niilonpoika Roivas, joka alkuaan toimi Iisalmessa talollisena ja kuudennusmiehenä, muutti Pohjois-Karjalaan ja toimi mm. Ilomantsin lukkarina vuodesta 1684 alkaen. Työtä lukkarina jatkoi hänen poikansa Simo Simonpoika Roivas.

Risto Niilonpoika Roivainen meni kotivävyksi Maaningan Halolaan.

Risto Niilonpoika Roivaisen jälkeläinen, myös  Risto Roivas -niminen talonpoika, on päässyt nimenä Savon historia II:2 -teokseen.  Saloheimo mainitsee kirjassaan (1990, 554), että Maaningan halolalainen Paavo Partanen oli joutunut kesällä 1706 hädissään jättämään Risto Roivakselta savolaismuonarahtiin lainaamansa hevosen Lappeenrantaan, kun suuri venäläisjoukko lähestyi Karjalan kannasta ja Viipuria. Risto Roivas ei pelännyt lähestyviä venäläisiä, vaan kävi hakemassa hevosensa pois Lappeenrannasta.

Margareta 'Marketta/Reeta' Roivainen meni naimisiin nimismies Lars Mattssonin kanssa. Myöhemmin he perivät Iisalmen Ollikkalan (nykyään Lapinlahden kirkon-) kylässä olleen tilan, jolloin Marketan puolisolle tulee käyttöön Sonninen -nimi.

Sonninen-sukuun kuuluu mm. säveltäjä Ahti Sonninen  (1914-1984) ja Halosen taiteilijasuvun "äiti" Margareetta (Reeta) Roivainen (1811-1894), jonka äiti oli Sonninen-sukuun kuuluva Elisabeth (Liisa) Sonninen.

Helena Roivainen meni naimisiin Iisalmen Hernejärveltä kotoisin olevan talollisen (Niutanen) kanssa. Myöhemmin tila tuli Helenan veljen Johannes Roivaisen omistukseen 1662.
 
 

Lue enemmän Nicolaus Petrin jälkipolvesta

Roivas - Roivainen - Roivanen  -sukuseuran kotisivu.

rowasti.ajatukseni.net    Mielenkiintoinen Iisalmen seudulla asuvan Roivas-sukuun kuuluvan henkilön  kotisivu.

 Lapinlahden Halosten taiteilijasuvun  piirissä tuli tunnetuksi Reeta-äiti ja -isoäiti, maailmankuulun taidemaalari, professori Pekka Halosen  (23.9.1865 - 1.12.1933) mummo [eli Pekka Halosen isän Olli Halosen (24.6.1832 - 2.10.1914) äiti]  Roivas-sukuun kuuluva Margareetta 'Reeta' Roivainen (1811-1894).

Reeta Roivaiselle ja Antti Haloselle (1806-1856) syntyi Lapinlahden Linnansalmen talossa kahdeksan poikaa ja kolme tyttöä. Antti Halosen ja Reeta Roivaisen jälkipolvesta tuli merkittävä osa Suomen kulttuurihistoriaa. 

Kirjailija Eino Säisä kertoo Haloset-kirjassaan (1989, 21), että Reeta-mummo eli miehensä Antin kuoleman jälkeen vielä 38 vuotta, ja elinaikanaan Reeta-mummo jätti "pysyvän muiston" jälkipolvensa mieliin.
 

Tutustu sukututkimukseen

Kauko Kuuselan kotisivu   >  Klikkaa:   Sukututkimus.  Internetpolku sukututkimukseen

__________________________________________________________________________________________________________________________