Kivikylä  |  Kivikauden elämää |  Hyljestäjien Tervola  |  Lisää esihistoriasta |  Kartta  | Tervola 

Hannu Kotivuori

 

Muinaisuuden metsästäjät ovat samoilleet Tervolan kunnaita jo yli 140 vuotta, vaikka aktiivisin tutkimusaika osuu vasta Kemijoen valjastamisen myötäjäisenä sodan jälkeiseen aikaan. Tutkijat ovat laatineet muinaisjäännöksistä 25 kaivaus-, 40 tarkastus- ja kolme inventointikertomusta sekä tehneet viisi laajaa kohdekartoitusta. Mittavimmat muinaisten asuinpaikkojen kaivaukset tehtiin Törmävaaran alueella vuosina 1972–1987. Tutkimusraporteissa Tervolan kohteet esitellään yleensä löytöajankohtaa väljästi noudattavassa numerojärjestyksessä (T-1, T-2 jne.).

Tervolasta tunnetaan nykyisin yli 150 muinaisjäännöskohdetta, joista noin 90 on kivikautisia asuinpaikkoja. Näistä puolestaan 40 kohdetta sisältää ainakin yhden asumuspohjan. Yleensä niitä on samalla paikalla kymmeniä, sillä kaikkiaan Tervolasta tunnetaan noin 980 kivikauden pyytäjien kaivamaa kotasijaa. Suurimmat keskittymät sijoittuvat Törmävaaraan, jonka pohjoisrinteellä on määritetty ainakin 303 asumuspohjaa sekä Kauvonkankaalle, missä on paikannettu varmasti 335 asumuspohjaa (Kotivuori 2002, 4). Suomesta tunnettiin vuoteen 2001 mennessä lähes 3500 kivikauden ja varhaisen metallikauden asumuspohjaa. Kohteista on lähes kolmannes Tervolassa ja noin 60 % Perämeren rannikon tuntumassa (Pesonen 2002, 24). Vastaavia laajoja muinaisasumusten jäänteiden ryhmittymiä tunnetaan esimerkiksi Pohjois-Norjassa Varanginvuonon alueelta ja Perämeren rannikolla Iijoen laaksosta.

Itämeren altaan pinnankorkeuden vaihtelu (eustasia) ja mannerjään painosta vapautuneen maankuoren kohoaminen eli maannousu (isostasia) ovat keskeisiä muuttujia tulkittaessa kivikauden asutuksen ikää ja topografista sijaintia. Tervolan moreenikankaille on Litorinameren rantojen nopean korkeusvaihtelun, maaperän ja maaston yleispiirteiden johtuen muodostunut usein porrasmaisia terasseja, joille hylkeenpyytäjät mieluusti asentonsa laittoivat. Tervolan vaiheilla tasainen rannikkoalanako työntyy Ossauskosken vaiheille. Saman suopohjan päällä velloi vielä 5000 vuotta sitten noin 30 m syvä, laaja muinainen merenlahti, johon Kemijoen uoma tuuppasi vesikuormaansa.
 

Outoja löytöjä ja kummallisia tarinoita

Peräpohjola on kuulu vanhasta satu- ja tarinaperinteestä. Alueen muinaisten asukkaiden arveltiin olleen ammoin maaemon poveen uinuneita, myyttisiä, outojen asuntokuoppien ja kivirovien rakentajia (esim. Z. Castrén 1894, 266–269; Kotivuori 2002, 11). Paremman selityksen puutteessa monet maalöydöt ja entisajan jäljet tulkittiin taruväen tai lappalaisten tekosiksi. Heitä saatettiin kutsua nimillä jättiläinen, hiisi, juutti, vuorenpeikko, piru tai metelinväki (Huurre 1983, 31). Kuopion kirkkoherran J. W. Calamniuksen (1868, 197) mukaan muinaisia asukkaita kutsuttiin Kemissä, Tervolassa ja paikoin Simossakin "jatuleiksi", "jotumeiksi" tai "jotuneiksi". Castrén (1894, 266) piti nimeä "jättiläinen" yleisimpänä. Heidän uskottiin asuneen metsissä, vuorimaissa, luolissa tai "…jokitörmiin kaivetuissa kuopissa…", joita saatettiin kutsua myös "Jättiläisten haudoiksi" (J. Fellman, Helsinfors Tidningar 1830, no:t 84 ja 86; Appelgren 1881, 33). Visusti tämä jatulin kansa pidettiin erillään "oikeista ihmisistä", jotka puolestaan olivat Kivaloilla pesiville jättiläisille "tasamaan kansaa".

Tervolaa pidettiin myös "Lappalaismuistojen oikeana pesänä" (Calamnius 1868, 199–200). Lappalaisten arveltiin majailleen mm. "Jakun-ojan varrella", mutta myös "Törmävuori" ja "Wiianvaara" mainitaan. Muinaismuisto-Yhdistyksen stipendiaattina Zacharias Castrén teki kesällä 1887 Tervolan ensimmäisen muinaistieteellisen inventoinnin, jossa tähänkin kohderyhmään kiinnitettiin huomiota. Lappi-alkuisia nimiä pidettiin jo varhain todisteena alueen muinaisista asukkaista. Arveltiin, että he asuivat "Lapinniemen kylässä ja pitivät jumalanpalvelusta Seitosaaressa" (Castrén 1894, 272). Honkasen talon kohdalla oli tarinan mukaan "…lappalaiskotia noin 400 sylen pitkällä alueella jokitörmällä…" ja Castrenin näki paikkaa tarkastaessaan maatuneita, hiilensekaisia kivirovia.

Tervolan kiinteinä muinaisjäännöksinä tulevat mainituiksi erilaiset kiveliöissä nähdyt kuopat ja kivikehät (Castrén 1894, 255–258). Suorsavaaraksi kutsutulla paikalla arveltiin olevan "vihan aikana" eli isonvihan vuosina (1700–1721) tehtyjen pakopirttien jäännöksiä. Joistakin kuopista mainittiin "sievän sinisen savun hiljaa nousevan", jolloin niitä saatettiin pitää ns. aarnihautoina tai -valkeina. Sirkonkankaalla olivat venäläiset Castrénin (1894, 284) mukaan surmanneet pakopirtin väkeä. Sirkkoon kääntyvän tien laidassa on mahdollisesti tuohon tarinan asumukseen liittyvä uunikiveys. Historiallisen ajan asumisjälkiä, jonkin "kalastajamajan" jäännös, on aikoinaan todettu mm. Jouttiaavan laidassa, ns. Kivikodan kankaalla. Paikan tarkistamisessa ei ole myöhemmin onnistuttu. Lieneekö tässä tapauksessa kysymys syrjemmälle talonpoikaisväestöstä vetäytyneen lappalaisen tupasijasta?

Lisäksi tutkijoiden kiinnostusta herättivät Itämeren rannikkoseuduilla yleiset, spiraalimaiset labyrintit tai ns. jatulintarhat. Tällainen "Jatulin taras" on ollut mm. Oukanpalossa, Kemijoen itäpuolella. Toinen vastaava kehä oli Castrénin (1894, 255–257) mukaan ns. Hannuksenvaaralla, jolla on saatettu tarkoittaa Hannuksenperän eteläpuolella olevaa Pesolanvaaraa. Sen sijaan Pajarinvaaran tarha on maisteri Aarni Erä-Eskon inventoinnissa vuonna 1961 arvioitu maan- ja kivensekaiseksi valliksi, jonka tarkoitusta ei ole selvitetty. Samankaltainen soikea kivivallin ympäröimä kuoppa on Lehmikummun itäpuolella, soiden rajaaman pienen Känttyrälehdon harjassa (Castrén 1894, 256). Norlannin rannikolla olevien jatulintarhojen kivien jäkäläkasvustosta on päätelty tarhojen olevan 1300–1700-luvulta (Lundholm 1991, 95). Ehkä myös jokivarren lohenlippoajat ovat joutoaikanaan tehneet kalastusmagiaan liittyviä kivilabyrintteja apajien tuntumaan.

Perämeren metallikautisen rannikkoasutuksen jälkiä on löydetty etenkin Keminmaasta ja Torniosta. Tehostamalla jokivarren inventointia korkeustasolla noin 20–45 m mpy. tällaisia kohteita varmasti löytyy lisää. Valtaosa pyyntikuopista ja erilaisista kiviraunioista on kivikautta nuorempia. Yksi ilmeinen varhaismetallikautinen hautaröykkiö, viitisen metriä laaja ja puolisen metriä korkea kiveys, on Runkauksen Perämaan luoteiskärjessä. Tällaisia matalia raunioita on koottu rakkakivistä myös Kauvonkankaan kaakkoispuolella olevan Korkia-ahon lakeen. Rakenteet osoittavat metsästäjä-kalastajaväestön viihtyneen alueella laajasta soistumisesta huolimatta. Kankaiden ja kiveliöiden lomaan jäi kulkemisen ja kalastamisen kannalta kelvollisia vesialueita.

Kemijoen muinaiskaivausten aloittajana voidaan pitää Muurolan Puustellin vuokraajaa, lautamies Juho Hoikkaa (1808–1875), joka tutki mm. Rovaniemen kirkon luona, Korkalonniemellä, olleita asumusten pohjia ja kiuaskiveyksiä 1860-luvulla (Kotivuori 1996, 38–42). Varhaisimmat Tervolan muinaislöydöt ovat 1850-luvulla vuorimestari A. F. Thoreldin yliopiston kokoelmiin toimittama tuura (KM 204) ja kourutaltta (KM 205). Edellinen on luovutettu "Kuirin kestikievarista", Kemijoen länsirannalta. Tuuran varsinainen löytöpaikka lienee toisaalla, sillä kievari sijaitsi varhaismetallikauden rantatasolla. Suomen ensimmäiseen varsinaiseen arkeologiseen julkaisuun piirroksena kuvatun kourutaltan luettelomerkintänä puolestaan on vain Tervola, joten sen löytöpaikkaa voi vain arvailla (esim. Holmberg 1863, 14, fig. 14).

Ossauskosken yläpuolen viljelyyn ja laiduntamiseen raivatuilta jokiäyräiltä on tehty jo 1800-luvun lopulla paljon muinaislöytöjä. Castrén sai vuonna 1887 tekemänsä inventoinnin yhteydessä Tervolasta kivikirveen ja tasataltan, joiden löytösijat asettunevat Koivun Saukko-ojan tietämiin (Castrén 1894, 243). Ossauskosken altaan pohjoisrannalta on saatu lisäksi kaksi kivituuraa, ja vuonna 1940 väkäsellinen liuskekeihäänkärki Hakalan talon hiekkamultaiselta peltotörmältä. Tuolla paikalla näyttää olleen pieni kivikautinen asuinpaikka.

Huomattavasti enemmän muinaisasutuksen jälkiä on jäänyt altaan etelärannalle. Vähäjoen suulla on tehty useita kivikauden loppupuolelle ajoittuvia esinelöytöjä Illinkankaalla ja Ryynäsenniemellä. Yksittäisiä asutusjälkiä on erityisesti Suukosken koulun läheisyydessä sekä peurahautoja parissakin kohdassa. Arkeologi Aarni Erä-Esko teki Tervolan ensimmäisen muinaiskaivauksen Illinkankaan suurimpaan pyyntikuoppaan vuonna 1962. Paikalle pystytettiin Tervolassa yhä ainoa muinaisjäännöskyltti. Tutkimattomia kivikauden loppupuolen asuinpaikkoja on Aulanojan suulla oleva Rahkalan niittypalsta, tasalakinen rantatörmä Saraojan tilan luona ja löydöiltään runsas Aulan talon rantakaistale. Ne on todettu erillisten maastotarkastusten yhteydessä (Kotivuori & Torvinen 1992, 58–59).

Ossauskosken patoamisen yhteydessä alimmat löytöpaikat jäivät veden alle. Kuitenkin esimerkiksi Castrénin (1894, 244) Ranta-Kössön tilalta saama kivituura voi olla peräisin ylemmältä törmältä, nykyisen Mäki-Kössön kivikautiselta asuinpaikalta. Kössönperän ja Honkasenkankaan hienohiekkaisilla kankailla ja peltorinteillä on useita esihistoriallisia asuinpaikkoja ja todennäköisesti varhaismetallikaudelle ajoittuvia pyyntikuoppia. Koivuperän tilan maalta vuonna 1904 poimittu tasataltta todettiin myöhemmin tarkastettaessa asuinpaikkalöydöksi.

Vanhan kansan aikaan näitä höylänterän muotoisia "ukonkynsiä" pidettiin ukkospuuskan maahan viskomina, oivallisina taikakaluina, joista ei maltettu hevin luopua (Huurre 1983, 25–28). Lautamies Johan Hoikka Muurolasta ilmoitti asian Suomen Kirjallisuuden Seuralle lähettämässään kirjeessä 1867 seuraavasti: "Olen kyllä monissa tiloissa koettanut selittää kansalaisilleni, mitkä ne ovat ja kuinka pakanallista järjen väärin käytöstä semmoinen uskominen on, että ukkonen semmoisia kiviä kynsistään taittelee ja niitä sadepilvissäkin kulkeissaan maahan viskoo. Mutta niissä keskinpä olenki toisinaan joutunut aika pulkkaan kuuldessani, kuinka röyhkeästi suurin joukko kerskaa peräti hyvin tietävänsä, ettei minun selitykseni eikä oppineidenkaan käsitykset muinaisuuden tiedoista ole muuta kuin kaikki aivan pelkkää valetta."
 

Tutkimuksen toinen aalto

Varejoen silloisen terveystalon pihamaalta oli tosin saatu talteen kiviesineitä jo vuonna 1944. Törmävaaran asuinpaikka-alueen laajuus paljastui käytännössä arkeologi Aarni Erä-Eskon vuonna 1956 tekemässä inventoinnissa, jonka tulokset koottiin kertomukseksi useiden erillisten tarkastuskäyntien jälkeen vuonna 1971. Tikarin arvioidun löytökohdan läheltä tutkittiin vuosien 1972 ja 1979 laajoissa kaivauksissa viisi asumuspohjaa, joita tuolla alueella on todettu 17 kappaletta. Alimmat Varejoen koulun luona olevat löytökohdat korkeudella noin 41 m mpy. kuuluvat kivi- ja varhaismetallikauden taitteeseen. Tämän terassin kalibroitu ajoitus on noin 2250 cal BC eli noin 1800 eKr. (Kotivuori 2002, 101).

Vähitellen ns. työllisyyskaivauksina suoritetut arkeologiset tutkimukset keskittyivät nykyisen Törmävaaran sorakuopan alueelle. Soranoton vuoksi aluetta kaivettiin arkeologisin menetelmin tuhansien neliömetrien laajuudelta vuosina 1982–1987. Tyypillisen kampakeramiikan aikaiset kulttuurimaakerrokset runsaine löydöksineen olivat yleensä 20–40 cm paksuja. Alue oli yksi Tervolan muinaisuuden tärkeimmistä asuinsijoista, jonne hylkeenpyytäjät asettuivat viimeistään noin 5100 vuotta sitten. Useat karsta- ja hiiliajoitukset korkeudelta noin 63–60 m mpy. heijastavat ehkä 250 vuoden yhtämittaista asutusvaihetta. Ensin Törmävaaran suureen saareen noustiin nähtävästi alkukesällä, mutta myöhemmin käyttö keskittyi asumuspohjista päätellen talvikauteen. Myös maakerrostumat osoittavat eri-ikäisiä käyttövaiheita, sillä asumuspohjien rivistöt on kaivettu vanhemman kulttuurimaakerroksen läpi. Asutusvaiheiden ikäero saattoi kuitenkin olla vain joitakin vuosia tai vuosikymmeniä.

Törmävaaran muinaisjäännökset kartoitti vuonna 1985 arkeologi Markku Heikkinen. Samaan aikaan kaivettiin Leena Ruonavaaran johdolla kolmea asumuspohjaa pohjoisrinteen lounaispään laajalla asuinpaikka-alueella, joka sijoittuu korkeusvälille noin 62–53 m mpy. Alueen yli 150 asumuspohjaa ovat aikaväliltä noin 3750–3050 cal BC (noin 3000–2500 eKr.). Teoreettinen käyttöjakso oli siten ainakin 500 vuotta. Löytöaineisto vahvisti aikaisemman käsityksen, että Törmävaarassa korkeustasoa noin 61 m mpy. alempana olevat kohteet ovat tyypillisen kampakeramiikan (Ka II) aikaa nuorempia. Tervolassa kivikauden jälkimmäisen vuosituhannen asuinpaikoille on ominaista hylkeenluiden sekä kvartsi- ja liuskesäröjen suuri määrä. Paikoitellen palaneet kivet muodostavat mattomaisia kerrostumia kotien liepeille. Todennäköisesti myös Törmävaarassa on käytetty Pöljän tyypin asbestisekoitteista keramiikkaa, vaikka sitä ei ole kaivauksissa löydetty.

Asumuksista ja niiden liepeiltä on saatu selville tärkeitä rakenteellisia yksityiskohtia; esimerkiksi valleissa oli kotien sisältä siivottua jäteainesta, keskusliesiä oli käytetty ja korjailtu toistuvasti. Sen sijaan painannealueilla kulttuurikerrokset ovat ohuita ja laikukkaita. Kun lisäksi löytöaineisto yksipuolista, eikä esineitä tai niiden katkelmiakaan ole paljon, on ero vain hieman korkeammalle sijoittuvan Ka II -vaiheen löytöihin huomattava. Syy erilaiseen löytökuvaan perustuu varmasti enemmän käyttöajankohdasta johtuviin eroihin kuin esineistön muuttumiseen. Talviaikainen käyttö ei luonnollisesti synnytä roudan, jään ja lumen vuoksi samanlaisia asumisjälkiä kuin sulan maan aika. Havainnointia vaikeuttaa usein myös yksityismetsille ominainen ojituksen ja äestyksen voimaperäisyys sekä maa-ainesten otto. Niiden seurauksena on Tervolassa tuhoutunut kymmeniä kivikautisia asuinpaikkoja.

Kaikkiaan Törmävaarasta on havainnoitu noin 500 erilaista muinaisasutukseen liittyvää kuoppaa tai painannetta, joista laskelmien mukaan noin 300–320 on kivikauden asumuspohjia. Alle neljä metriä laajat kuopat voivat liittyä esimerkiksi peurojen pyyntiin, ravinnon tai jätteiden käsittelemiseen. Törmävaaran koillisrinteellä on lisäksi useita painanteettomia, pienialaisia kivikauden asuinsijoja, joita väestö lienee käyttänyt liikkuessaan alueella kesäaika. Vuonna 1997 arkeologi Rauno Vaara kartoitti Lapin maakuntamuseon työnä Törmävaaran muinaisjäännökset uudelleen. Jokaisesta maatuneesta kuopasta tehtiin ajoitusta ja ryhmittelyä auttava tarkka korkeusmittaus. Nyt laskennan tulokseksi saatiin 318 asumuspohjaksi luettavaa painannetta.

Lapin seutukaavaliiton taloudellisen avustuksen turvin arkeologi Hannu Kotivuori inventoi kesällä 1985 kuukauden ajan Tervolan muinaisjäännöksiä. Erityisesti korkeuskäyriä välillä 50–65 m mpy. seuraten löytyi moreeniharjanteiden soistuneilta reunamilta kymmeniä tuntemattomia muinaisasuinpaikkoja, joihin liittyy satoja asumuspohjia. Laajin paikallistettu kohdealue on Tervolan keskustasta nelisen kilometriä kaakkoon oleva Kauvonkangas, jossa on erotettu viideltä asuinpaikalta yhteensä noin 335 kooltaan asumuspohjaksi määriteltävää painannetta. Myös Ala-Kirvesmaa, Hattuvaara, Laajamaa, Louepalo, Mikonaho ja Sirkko piirtyivät ensimmäistä kertaa arkeologisiin löytökarttoihin. Kirjoittajan oli luontevaa jatkaa Tervolan keskeneräisiä tutkimuksia seuraavinakin vuosina tultuaan kiinnitetyksi Lapin maakuntamuseon arkeologin toimeen. Noin 60 muinaisjäännöskohdetta on paikallistettu Tervolasta vielä vuoden 1985 jälkeen, ja monet yhä odottavat löytäjäänsä.

Viimeisin Museoviraston organisoima ns. työllisyyskaivaus Tervolassa tehtiin kesällä 1988 Ossauskosken itäpuolella olevan Laajamaan kahdella asuinpaikalla. Painanteeton muinaisasuinpaikka alueen itäreunassa on korkeudella noin 64–62 m mpy. Muinoin saarena Kemijoen suuta vartioineen Laajamaan lounaispuolen rinteessä oli puolestaan korkeudella noin 60–55 m mpy. noin 20 asumuspohjaa, josta yksi auranviiltojen ruhjoma painanne valittiin kaivauskohteeksi. Tämän rinteen asukit tekivät viitisen asumusriviä peräjälkeen aikana noin 3100–2600 eKr. (3800–3400 cal BC). Kaivauksia alueella johtivat yhdessä arkeologit Leena Engblom ja Timo Pärssinen. Ossauskosken rantoja tutkinut Pärssinen tarkasti vuonna 1987 Lapin maakuntamuseon pyynnöstä Sirkonkankaan pohjoisosan. Sieltä paljastui yli sadan asumuspohjan vyöhyke, johon sisältynevät Tervolan vanhimmat kivikautisten talvikylien sijat. Ikälaskelmien mukaan Tervolan ensimmäinen tunnettu kivikautinen talvikyläksi luonnehdittava kohde on ajalta noin 3300 eKr. (4100 cal BC). Pääpiirteissään asutus on maannousun edetessä joutunut siirtymään Sirkonkankaan pohjoispäästä eteläkaakkoon ja edelleen Mikoahoon, Törmävaaraan, Ala-Kirvesmaalle ja Louepaloon.

Arkeologi Leena Engblomin johdolla tutkittu Laajamaan painanteeton itäreunan muinaisasuinpaikka osoittautui koko Peräpohjolan kivikausi huomioiden poikkeukselliseksi, sillä hienohiekkaisella terassilla oli runsaasti tyypillistä kampakeramiikkaa, monenkirjavaa piiainesta ja maamme pohjoisin tunnettu kivikautinen kalmisto. Tuon Kemijoen muinaisella suulla olleen saaren rannassa oleskeltiin korkeudesta 62,5 m mpy. arvioiden vuoden 3150 eKr. (noin 3900 cal BC) tietämissä.

Vuosina 1995 ja 1996 Lapin maakuntamuseo teki Tervolan lukion ja Länsi-Lapin ammatti-instituutin kanssa yhteistyössä kaivaustöitä Kauvonkankaan Kankaanjängän painannealueella, jossa yli 60 asumuspohjasta tutkittiin kokonaan kaksi ja osittain pari muuta. Kaivauksen kantava voima oli rehtori Martti Rannan johtama oppilasryhmä. Asumusten liesistä, valli-, ovi-, kate- ja seinärakenteista saatiin selville tärkeitä yksityiskohtia. Pöljän asbestikeramiikan nokareet ja korkeusasema (noin 57–52 m mpy.) ajoittavat kohteen neoliittisen kivikauden lopulle. Käyttövaihe on noin 2600–2400 eKr. (noin 3300–2950 cal BC). Tälläkin alueella runsas palanut hylkeenluu kertoo asukkaiden kiinnostuksesta meripyyntiin.

Kesällä 2000 vastaavalla tavalla koottu oppilasryhmä kaivoi Ossauskosken itäpuolella, Sirkonkankaalla (T-102), neljän asumuspohjan rivistä yhden suorakaiteisen painanteen puolikkaan. Se on kapealla moreeniterassilla (noin 60 m mpy.), lähes kangasmaata reunustavan suon tasalla. Korkeudesta päätellen asumus ajoittuu noin 3000 eKr. (noin 3750 cal BC). Asumuksesta ei löydetty keramiikkaa, mutta huomattava määrä lieteen viskottua liuskeainesta. Tuurantekijä oli ahkeroinut talvikaudella sisään tuomiensa raaka-ainekappaleiden parissa. Puolisen kilometriä pohjoisempana (T-122) ja viisi metriä korkeammalla terassilla kaivettiin osa noin nelimetrisestä, matalasta kuopasta, jossa oli piimateriaalin ohella ainakin neljän tyypilliseen kampakeramiikkaan lukeutuvan astian paloja. Sirpaleista koottiin noin 44 litraa vetävän, suippopohjaisen ja täsmällisesti koristellun astian puolikas. Traaninvalmistuspaikaksi arvioitavan kuopan korkeus viittaa ikään noin 3300 eKr. (noin 4100 cal BC)(Kotivuori 2002, 56, 102). Hylkeenrasvojen käsittelyn takia runsaslöytöisin hiekkakerros oli kauttaaltaan konsentroitunut kovaksi, mustanruskeaksi koppuraksi, joka sisälsi muiden löytöjen lisäksi eriasteisesti palanutta hylkeenluuta.

Vuonna 1998 Kauvonkankaan pohjoisosan laajan asumuspohja-alueen keskelle kaivettiin vedenottamo putkineen. Niinpä Museoviraston tutkijaryhmä Jarmo Kankaanpään johdolla kaivoi linjan alta puolitoista asumuspainannetta (T-94). Löydöt, ikäykset ja muut tulokset vastaavat hyvin Tervolan painanteista aikaisemmin saatuja havaintoja (Kankaanpää 2002). Tässä kaivauksessa määriteltiin poikkeuksellisen tarkasti myös kivikauden asuinpaikkojen tavanmukaisin löytöryhmä, kvartsiaineisto (Rankama 2002). Jo vuonna 1988 aluetta kartoitettaessa oli löydetty Pöljän tyypin astian paloja, joten niiden löytyminen kaivauksessa ei ollut suuri yllätys. Alueen länsipäässä on auraustuhoista huolimatta todettu asumuspainanteita korkeusväliltä noin 56–52 m mpy., joka vastaa ajankohtaa noin 2600–2400 eKr. (noin 3300–2950 cal BC). Koko Kauvonkankaan pohjoisosan asuinpaikka-alue on noin 1,2 km pitkä ja 400 m leveä. Löytäessäni kohteen kesällä 1985 se oli vielä säästynyt mittavilta hakkuilta ja auraustuhoilta.

Tervolan tunnettu muinaisjäännöskanta on vuoden 1971 inventointikertomuksesta laajentunut nelinkertaiseksi aktiivisen etsinnän ja useiden eri tutkijoiden tekemien tarkastusten ansiosta. Tervolan laajat kivikautiset asumuspainannekylät voidaan jakaa kahteentoista alueelliseen kokonaisuuteen, joihin sisältyy yli 50 erillistä muinaisasuinpaikkaa. Lisäksi Tervolassa on yli 60 painanteetonta, selvästi kesäaikaista asutusjälkeä kuvastavaa asuinpaikkaa ja useita irtainten muinaisesineiden löytöpaikkoja (Kotivuori 2002, 164).

Tervolan varhaismetallikauden ja rautakauden asutusjäljet tunnetaan yhä huonosti. Irtolöydöt, kivirauniot, pyyntikuopat ja asumusjäännökset osoittavat kuitenkin asutusjatkuvuutta, jonka jälkiä voidaan ympäristön muuttuessa seurata vaillinaisesti keskiajan ja historiallisen ajan uudisasutukseen saakka. Maannousun vaikutuksesta alava Litorinameren lahti umpeutui Peräpohjolan suolakeuksiksi. Säilynyt väestökanta pakkautui nykyisille asuintantereilleen jokivarteen, etenkin Kemijoen koskipaikkojen likellä oleville asuinkentille. Hiljaa lipuva vesitie oli 1900-luvulle asti pääasiallisena kulkukeinona ja turvasi samalla patolohen pyytäjille elannon perustan.
 

Kohteiden ajoittaminen

Muinaisjäännökset pyritään tavallisesti ikäämään vertailuaineiston avulla tai käyttäen soveltuvia luonnontieteellisiä menetelmiä. Tunnetuimpia tapoja ovat usein liesihiilistä saatu radiohiiliajoitus tai esimerkiksi löydetyn keramiikan nokikarstasta tehty AMS-kiihdytinajoitus. Näihin menetelmiin sisältyy useita mahdollisia virhelähteitä. Lisäksi on huomattava, että esimerkiksi noin 5000 vuoden takaiseen aikaan liittyvä tulos annettuna yhden sigman tarkkuudella (noin 67 %) sijoittuu yleensä noin ± 100 vuoden aikaväliin. Perinteinen merkintätapa eKr. (ennen Kristusta) tarkoittaa kalibroimatonta ikäystä ja cal BC tarkennettua kalenterivuotta.

Radiohiiliajoitus perustuu kaikkeen elolliseen yhtäläisesti kertyneen hiilen radioaktiivisen isotoopin (14C) hajoamiseen. Kasvin tai eläimen kuoltua radiohiilen määrä putoaa tasaisesti puoleen 5570 vuoden kuluessa. Mitattaessa näytteessä jäljellä oleva radioaktiivisuus saadaan selville sen radiohiili-ikä, joka lasketaan menetelmän käyttöönottovuodesta 1950 taaksepäin. Koska ilmakehän radiohiilen määrä on vaihdellut, vastaavat nämä radiohiilivuodet melko tarkasti aurinko- eli kalenterivuosia vain viimeisten 2500 vuoden ajalta. Etenkin sitä vanhemmat ajoitukset tulee korjata eli kalibroida vastaamaan kalenterivuosia. Korjaaminen perustuu elävistä ja kuolleista puista kerättyihin vuosirengas- eli lustosarjoihin (dendrokronologia), joita apuna käyttäen on laadittu ikäyksiä tarkentavia kalibrointiohjelmia (esim. Huurre 1998, 23–26). Lapin metsänrajamännyistä on vuonna 1999 onnistuttu kokoamaan 7520 vuoden katkeamaton lustosarja. Se mahdollistaa esimerkiksi suosta löydettyjen puuesineiden tarkan ajoittamisen.

Esimerkiksi noin 5000 vuotta vanhat radiohiili-iät ovat kalenterivuosiksi muutettuna noin 750 vuotta näyteikäyksiä vanhempia. Tässä kirjoituksessa käytetyt vuosiluvut ovat Litorinameren eri rantavaiheille tehtyjä ikäarvioita. Ajoitukset perustuvat Kemijokilaaksosta saatuihin kalibroituihin radiohiiliajoituksiin. Erityisen tärkeä kohde ajoitusvertailun kannalta on Törmävaaran luoteisnurkan Ka II -vaiheen asuinpaikka (noin 61,5–63,5 m mpy.), jolta on saatu kymmenen yhdenmukaista radiohiili- ja kiihdytinajoitusta. Aallokko ryskäsi törmää korkeudella noin 63,3 m mpy. kalibroidun ajoitustiedon mukaan noin 3800 cal BC, joka vastaa kalibroimatonta ikää noin 3100 eKr. (Kotivuori 2002, 100–103). Uusin menetelmin kyetään ajoittamaan myös palanutta luuainesta, jota tavataan lähes kaikilta muinaisasuinpaikoilta (Taavitsainen 2003). Yleistyessään tämä menetelmä antaa oivallisen apukeinon usein niukan asuinpaikkamateriaalin tulkintaan.

Tervolassa jopa kymmenien kilometrien etäisyydellä toistaan olevia muinaisasuinpaikkoja ei voida maannousuilmiön avulla ajoittaa tarkasti huomioimatta kohteiden sijaintia. Ajoitusten ja vertailun tarkentamiseksi tulee jokaiselle kohteelle laskea maannousun alati muuttuvat kallistuma-arvot. Muinaisjäännösten ikävertailu kytkeytyy tällöin tiettyyn ajankohtaan. Omissa tutkimuksissani Tervolan kohteiden ikä vertautuu Törmävaaran luoteisnurkan kautta itään kaartuvaan isobaasilinjaan, jolla maannousu on ollut laskennallisesti yhtenevä. Mitä etäämmällä sisämaassa kohde linjaan nähden sijaitsee, sitä enemmän maannousu on hidastunut. Hidastumisnopeus oli esimerkiksi tyypillisen kampakeramiikan aikaan (KA II), noin 5500 vuotta sitten, kilometriä kohti noin 9–14 cm sataa vuotta kohti. Siten jokaisen muinaislöydön paikkatietojen avulla on mahdollista sijoittaa kohde varsin tarkasti laadittuun ikätaulukkoon. Tulkinnassa tulee huomioida mahdolliset topografiaan ja maaperään liittyvät erot. Hyljestäjien asuinpaikat kuitenkin sijaitsivat aivan rannan tuntumassa, havaintojen mukaan vain 0,5–1,5 m ylintä vedenpintatasoa korkeammalla.

Tervolan tunnetut muinaisjäännökset ajoittuvat enimmäkseen neoliittisen kivikauden keski- ja loppupuolelle, noin 2000 vuoden ajanjaksoon, joka perinteisen kronologian mukaan vastaa ajankohtaa noin 3400–1750 eKr. (tarkennettu ikä on laveampi, noin 4150–2100 cal BC). Tuo Tervolan asutushistorian muinainen huippuvaihe päättyi noin 4000 vuotta sitten. Nykyiset maastonkorkeudet huomioiden asutusjakson ajalliset ääripäät asettuvat tuolloisen merenpinnan korkeudelle noin 65,0–41,0 m mpy. Siihen aikaan maannousu oli yli kaksi kertaa nykyistä nopeampaa, joten ranta siirtyi melkoista vauhtia, korkeussuunnassa noin 1,8–1,4 m sataa vuotta kohti. Alavilla alueilla merenranta saattoi siirtyä yhden sukupolven aikana satoja metrejä. Näin ollen asuinpaikkaa tuli vaihtaa säännöllisesti jos mieli pysytellä suuren veden äärellä. Tämä puolestaan antaa arkeologeille oivan mahdollisuuden tutkia väestön siirtymistä asuinpaikalta toiselle.

 

---

Peräpohjolan kivikauden kronologia ja alueelle vaikutuksiaan ulottavat kulttuurivaiheet voidaan jaotella seuraavasti (ks. Kotivuori 2002, 29–30 ja siinä esitetyt lähdeviitteet):

kalibroimaton kalibroitu ajanjakso

ikä (eKr.) ikä (cal BC)

- 7300–4200 8400–5100 Esikeraaminen aika

(Suomusjärven kulttuuri)

- 4200–3500 5100–4300 Vanhempi varhaiskampakeramiikka

(Ka I:1) ja

Sär 1 –ryhmä

- 3500–3300 4300–4100 Nuorempi varhaiskampakeramiikka

(Ka I:2)

- 3300–2800 4100–3500 Tyypillinen kampakeramiikka (KarttaKa II:1–2)

- 2800–2400 3500–2900 Myöhäiskampakeramiikka (Ka III:1–2)

- 2850– 3600– Asbestikeramiikka (Kierikki, Pöljä)

- 2500–2000 3100–2400 Vasarakirveskulttuuri

- 2000–1500/1200 2400– (1200) Kiukaisten kulttuuri
 

---

Kivikauden loppuvaiheessa merkittävien asbestikeraamisten löydösten tarkkaa käyttöjaksoa on ole luotettavasti määritetty. Tervolasta Pöljän tyypin keramiikkaa on kuitenkin löydetty Louepalosta ja Kauvonkankaalta. Kulttuurivaiheet perustuvat ajoitustulosten lisäksi valikoidun löytöaineiston, etenkin vaiheille ominaisen esineistön, arkeologiseen tulkintaan. Nämä kulttuurialueet ovat usein epäyhtenäisiä niin ajallisen keston, rajojen kuin materiaalikin puolesta. Tällöin kronologia ja muu luokittelu tulee ymmärtää ainoastaan esihistorian vaiheita havainnollistavana apukeinona.

Tervolassa tyypillistä kampakeramiikkaa (Ka II) on löydetty Laajamaalta, Sirkonkankaalta ja Törmävaarasta. Löydöt sijoittuvat korkeudelle 65–62 m mpy. Tämän perusteella

Ka II -keramiikkaa käytettiin Tervolassa ainakin vuosina 3300–3000 eKr. (4100–3700 cal BC). Asutusintensiteetin voidaan asuinpaikkojen avulla osoittaa voimistuneen aikana, jolloin merenranta aleni korkeusvälillä 62–55 m mpy. Tuolta jaksolta ei toistaiseksi tunneta ajoittamisen kannalta usein tärkeätä keramiikkaa. Tervolassa Pöljän tyypin asbestikeramiikkaa on vasta korkeusväliltä 55–52 m mpy., joka näillä paikoilla vastaa laskelmieni mukaan ikäväliä noin 2550–2400 eKr. (noin 3200–2950 cal BC). Jonkinlaisia astioita on joka tapauksessa käytetty myös tuona aikana.
 

Luonnosta eväät elämälle

Kivikauden asukkaiden elonkierto kytkeytyi yksinkertaisimmillaan perusravinnon hankintaan. Toimeentulon perusteita voidaan tarkastella niin määrittelemällä arkeologisia esine- ja luulöytöjä, tulkitsemalla kivikauden kalliotaidetta kuin tekemällä luonnontieteellisiä tutkimuksia. Suomen kivikauden talouden vaihtoehtoja ja kehitystä on luonnehdittu myös systemaattisesti (Siiriäinen 1982; Núñez 1991, 1999). Elinkeinoista antavat viitteitä myös asuinpaikkojen sijainti, koko ja erilaiset pyyntirakenteet, kuten kalapadot ja -kellarit, peurahaudat ja muut ansat. Tavallisesti muinaisista elinkeinoja ja tapoja tulkittaessa käytetään myös kansatieteellisiä vertailutietoja sekä konkreettisia kokeita tai mallintamista. Päättelyn lopputulos saattaa olla enemmän elävöitetty tulkinta kuin tieteellinen tosiasia.

Kivikauden väestö eli vuosituhannesta toiseen pääosin kalastuksen, keräilyn ja metsästyksen antimilla ja vaihdannan tuotteilla. Kivikauden loppupuolella myös karjanhoito ja alkeellinen viljely saavat etenkin Suomen etelärannikolla jalansijaa. Indoeurooppalaisen vasarakirveskulttuurin ja lännestä saapuneen germaanisten väestöainesten edustajat pyrkivät maamme etelärannikolla hedelmällisten jokilaaksojen herruuteen. Perämeren alueelle heidän vaikutuksensa näyttää ulottuneen vain kaupallisessa, ei asutuksellisessa mielessä. Ulkoisia vaikutteita vailla ei eletty kivikaudellakaan, vaan monenlaisten esineiden ja raaka-aineiden välittyessä varmasti uudenlaista apettakin kulkeutui pyytäjien maisteltavaksi. Havumetsävyöhykkeen kivikautiset metsästäjät käyttivät yli 2000 vuotta maanviljelyskulttuureista peräisin olevaa keksintöä, saviastioita. Viljelyn heikkoa suosiota selittänee sadon epävarmuus, varhaisten lajikkeiden heikko satoisuus, metsästäjien liikkuva elämäntapa, ankara ilmasto ja muun ravinnon runsaus.

Jos kala ja metsänriista houkuttivatkin mesoliittiset metsästäjät maannousun nopeasti vapauttaman Suomen kamaralle, väen elätti pian myös Itämeren altaan runsas hyljekanta. Hylkeenpyytäjät pakkautuivat Itämeren rannikolle jo esikeraamisen eli mesoliittisen kivikauden kuluessa. Kemijokivarressa heidän asuinpaikkansa sijoittuvat varsinkin Ounasjoen alaosalle, Sinetän – Lehtojärven tienoille sekä Kemijoella Valajaisten korkeudelta aina Auttiin ja Kemijärvelle saakka. Tällä alueella mesoliittinen väestö saattoi elää enemmänkin metsänriistan ja kalastuksen kuin hylkeenpyynnin varassa.

Oletettavasti viimeistään mesoliittisen ajan lopulla myös ensimmäiset "tervolalaiset" tähysivät Litorinameren ulapalle Kivalon, Kätkävaaran, Luppovaaran, Pisavaaran ja Vammavaaran rinteiltä. Toistaiseksi Tervolan vanhimmat ihmistoiminnan jäljet ovat Luppovaarassa kampakeraamisen ajan alun korkeustasolla noin 80 m mpy. (ks. Kotivuori & Torvinen 1992, 84). Kaukana idässä, Konttijoen latvoilla, on runsaasti kivi- ja varhaismetallikauden kala- ja metsämiesten jälkiä. Poroharjun soistuneiden muinaislahdelmien rantakorkeus on yli 125 m mpy., mutta siellä olevien asuinpaikkojen ikä vastannee kuitenkin merenrannan sakeinta neoliittista asutusvaihetta korkeudella noin 50–60 m mpy. Nähtävästi rannikon hylkeenpyytäjät nousivat Kivalolta laskevien jokien varsille saalistamaan kaloja, majavia ja metsänriistaa. Löydösten joukossa voi silti olla mesoliittisten metsämiesten jälkiä.

Vaistonvarainen sopeutuminen vuodenaikojen vaihteluun on yhteistä monille Pohjolan nisäkkäille. Primitiivisissä oloissa elävät ihmisyhteisöt eivät tässä suhteessa poikenneet eläimistä merkittävästi. Myös ihminen kykeni vaihtamaan ruokavaliota saatavuuden mukaan ja varastoimaan ravintoa. Liikkuvuus, vuotuis- tai pyyntikierto, perustui todennäköisesti perinteen ja alueellisen ravintotilanteen vaihtelun aiheuttamaan luonnolliseen tarveharkintaan. Näihin siirtymisiin liittyi varmasti myös yhteisön sosiaalisia, uskomuksellisia ja kaupallisia tarpeita. Maalis-toukokuulla tuottoisinta hylkeiden yhteis- tai yksinpyyntiä voi pitää ns. talvikyliin kokoontumisen perussyynä. Luumäärityksin (osteologia) on voitu todeta, että nuoria hylkeitä on saatu saaliiksi ja tuotu monille Perämeren kivikautisille asuinpaikoille. Tämä seikka antaa aihetta olettaa asuinpaikkojen käytön ajoittuvan ainakin kevättalveen. Lisäksi historialliselta ajalta tiedetään, että Pohjanlahdelta syksyllä vaeltavat norpat kerääntyvät talvisydämellä Perämeren poikimisalueelleen (Ylimaunu 2000, 61). Sen sijaan kesällä ja syksyllä norppia liikkui alueella vähän, eikä niitä avomereltä voitu pyytää. Silloin väestö joutui etsimään toimeentulonsa toisaalta tai elämään varastoimillaan elintarvikkeilla.

Rasva ja liha voitiin syödä inuittien tapaan myös raakana, mutta Perämeren alueella liedet ja niiden oheen kertynyt hylkeenluu kertovat epäilemättä ruoan valmistuksesta. Ehkä hyljestäjät ripauttivat ruokavalioonsa myös kasveja ja kasvinosia, kuten syötäviä lehtiä, kukintoja, juuria, siemeniä, hedelmiä ja marjoja. Lisäksi mahla, sienet ja nila saattoivat kuulua ruokavalioon. Ravintokasvien helposta saatavuudesta ja ns. atlanttisen lämpökauden suotuisista oloista huolimatta myös kivikauden Tervolassa lienee yli 80 % ravinnosta koostunut kalasta ja lihasta (Núñez 1999). Täysikasvuinen ihminen kuluttaa pelkästään levossa noin 1680 kcal vuorokaudessa, pienessä liikkeessä noin 2040 kcal ja raskaassa työssä noin 3500 kcal (Wiseman 1991, 56). Eläinrasvan, valkuaisaineiden, kivennäis- ja hivenaineiden sekä vitamiinien lisäksi ihminen tarvitsee kasviravinnon hiilihydraatteja, joten keräilytalouttakin varmasti harjoitettiin. Makutottumukset olivat varmasti nykyihmiselle vieraita, eikä makeutusaineita tai suolaa ollut käytettävissä.

Historialliselta ajalta tunnetut hylkeiden pyyntitavat juontuvat kalastusmenetelmien tavoin jo kivikaudelta. Perämeren alueella hylkeenpyynti näyttää saavuttaneen massapyynnin luonteen keraamisella eli neoliittisella kivikaudella. Rannikolla kivikautisten asuinpaikkojen määrä ja laajuus lisääntyvät huomattavasti etenkin tyypillisen kampakeramiikan aikana. Samalla hylkeenluiden osuus on näillä asuinpaikoilla usein yli 90 % tunnistetuista luunäytteistä (esim. Siiriäinen 1981, 13–15). Asuinpaikoista muodostuu yhä laajempia, kylämäisiä yhdyskuntia, jollaisista mittavimmat esimerkit Suomesta tunnetaan nimenomaan Tervolasta.

Tervolan kivikauden tutkimusten yhteydessä tehdyistä luulöydöistä ainoastaan pieni osa on määritetty (vrt. Kotivuori & Torvinen 1992; Kotivuori 2002, 145–146):

	Törmävaara	Kolopetäjä	Ala-Kirvesmaa	Ala-Kirvesmaa	Perävaara	Vammavaara	Viitamaa
	T-30	1-100	T-107	T-110	T-116	T-117	T-118
Castor fiber (majava)	12	-	1	-	-	-	1
Phocidae sp. (hylkeet)	509	11	4	3	18	33
Phoca groenlandiensis (?)	3	-	-	-	-	-	-
Phoca hispida (norppa)	15	-	-	-	-	-	-
Halichoerus grypus (halli)	2	-	-	-	-	-	-
Mammalia sp. (nisäkkäät)	8	2	-	1	5	25	-
Martes martes (näätä)	2	-	-	-	-	-	-
Rangifer tarandus (peura)	25	-	-	-	-	-	-
Lepus timidus (jänis)	2	-	-	-	-	-	-
Teleostei sp. (luukalat)	3	-	-	1	-	12	-
Esox lucius (hauki)	-	-	-	-	-	-	1

Törmävaaran luoteiskulmassa tutkitun asuinpaikan (T-30) aineistossa pääosa tunnistetuista luista on merenrantakohteelle ominaisesti hyljettä (88 %). Paikalla on sekä kesäaikaan viittaava asutusvaihe että sen läpi hieman myöhemmin tehty asumuspainanteiden alue. Hylkeenluu liittynee lähinnä jälkimmäiseen käyttövaiheeseen. Mitä kauemmaksi sisämaahan mennään, sitä monipuolisemmaksi lajisto tavallisesti muuttuu. Rovaniemen Saarenkylän Piirittävaara on Törmävaaraan kohteen ikäinen sisämaan asuinpaikka, jonka määrityksissä hylkeenluita on noin 10 % ja majavaa noin 36 %. Näiden kohteiden välillä vallitsee muutenkin niin suuri esineistöllinen yhtäläisyys, että niiden käyttäjinä oli ilmeisesti sama yhteisö. Kohteiden välinen noin 60 kilometrin taival rannikolta sisämaahan saattoi pyytäjiltä viedä vain kolme tai neljä vuorokautta. Sisämaan järvipaikoilla kalastus oli pääaskareena, mutta luutunnisteissa on runsaasti myös vesi- ja metsäkanalintujen sekä erilaisten pikkunisäkkäiden luita.

Hylkeenluita päätyi myös sisämaahan pyyntikierron yhteydessä. Etenkin sormi- ja varvasluu kulkivat ehkä ns. rasvanahkan mukana. Eläinten luita ja hampaita hyödynnettiin myös pienesineinä ja koruina. Muutamissa tapauksissa osteologi on kyennyt määrittämään hylkeet lajilleen. Ilmeisesti Perämeren pohjukassa valtaosa pyydetyistä hylkeistä kuitenkin oli norppia eli kiehkuraishylkeitä (Phoca (Pusa) hispida). Vuonna 2003 norppia arvioidaan olevan Perämerellä noin 4000 ja harmaahylkeitä noin 2000 yksilöä. Kuutteja syntyy vuosittain yli 200 kappaletta. Neoliittisella kivikaudella hyljemäärät olivat varmasti huomattavasti suurempia. Myös Itämeren allas oli tuolloin nykyistä laajempi ja hieman suolapitoisempi. Tervolan aineiston erikoisuus on palamattoman luuaineksen suhteellisen hyvä säilyvyys. Todennäköisesti maan kalkkiperäisyys mahdollistaa kivikautisen luun säilymisen palamattomanakin, mutta maasta poimittaessa hauraat löydökset täytyy käsitellä liimaliuoksella.

Kuuttien tai nuorten hylkeiden luut osoittavat pyyntiajaksi ennen kaikkea maalis-kesäkuun. Kun valtaosa norpista vaeltaa Perämerelle syksyllä ja etsi sopivia pesimäsijoja keskitalvella, tuli ihmistenkin hakeutua alueelle tuohon aikaan (esim. Kotivuori 2002, 147). Keskikesällä norppakanta katosi jälleen Itämeren eteläosiin, jolloin ihmisenkin kannalta siirtyminen nousu- ja kutukalan pyyntiin sisämaahan oli järkevää. Ilmeisesti talvikauden kylämäiset asuinkentät olivat kaiken aikaa heimon keskuspaikkoina, mutta alkukesällä perhekunnat kolusivat sisämaahan, kukin omalle nautinta-alueilleen. Tämä pyyntikiertomalli merkitsee sitä, että useimmat asuinpaikkajäljet syntyivät samojen yhteisöjen sukupolvesta toiseen toistuneen käytön seurauksena.
 

Kalaa rannikollakin pyydettiin varmasti paljon, mutta sitä on voitu myös tuoda esimerkiksi kapahaukina sisämaan tuliaisina. Tervolasta määritetty vain yksi kivikautinen hauenluu Viitamaalta. Ankaran talven varalle tuli pyyntikausien huippuvaiheessa koota riittävästi muonaa. Lohikalojen luuaines kalsifioituu heikosti ja tuhoutuu melko nopeasti. Sitä vastoin ahvenen, särkikalojen ja varsinkin hauen luita on säilynyt paljon sisämaan asuinpaikoilta. Myös tapa säilöä ja käyttää rasvaista lohta saattoi poiketa järvikalan hyödyntämistavoista. Lohta ehkä käytettiin enimmäkseen kesän ja syksyn kuluessa tuoreeltaan tai sitä hapatettiin ja savustettiin.

Lihaisa ja tuuheaturkkinen majava oli sisämaassa tavallinen saalis, mutta sen luita on tunnistettu myös rannikon asuinpaikoilta. Tervolassa majavasaalista on kuljetettu ainakin Törmävaaran, Ala-Kirvesmaan ja Viitamaan asuinpaikoille. Epäilemättä sisämaan purovarsia koluttiin usein majavaturkisten toivossa. Sen vuotuiskiertoa tarkkailemalla suojaisan asumuksen, ruoan varastoinnin ja sosiaalisen laumahierarkian selviytymistä ruokkiva merkitys saattoi lujemmin iskostua ihmisiinkin. Vaikka linnustus on luutunnisteiden mukaan ollut aktiivisinta sisämaassa, on sitä varmasti harjoitettu myös rannikoilla. Törmävaaran ja Laajamaan tyypillisen kampakeramiikan aikaiset nuolenkärjet voidaan yhdistää pienriistan ja lintujen pyyntiin. Rovaniemen Kolpeneen Ka II -vaiheen asuinpaikan metso-, teeri- ja riekkosaaliit voivat olla syksyisen saaliin muistoja. Tuolla paikalla on kuitenkin myös asumuspohjiksi oletettavia painanteita, joten sielläkin on joskus talvehdittu.

Hirvieläinten vähäinen osuus määrityksissä kuvastanee todellista tilannetta neoliittisen kivikauden Kemijoella. Tästä huolimatta hirvi esiintyy Tervolan tikarin kaltaisten tuontiesineiden kuvamaailmassa, koska sitä pyydettiin runsaasti esineiden valmistusalueella Norlannissa. Peräpohjolan luumäärityksiä on tehty sisämaan asuinpaikoilta, Rovaniemen Kolpeneelta ja Piirittävaara tyypillisen kampakeramiikan ajan löydöistä, ja niitä edeltävien Valajaisten ja Jokkavaaran Sär 1 -vaiheen asunpaikoilta (Kotivuori 2002, 145–146). Rovaniemen Sierijärven hirvenluut ja -hampaat ovat nähtävästi vasta varhaismetallikaudelta, ajanlaskun vaihteen tienoilta. Tervolan asuinpaikoilta sisämaahan siirtyneet pyytäjät ovat varmaankin saaneet saaliikseen myös hirviä, mutta otollisin kevään pyyntiaika on uhrattu hylkeiden massapyyntiin.

Pienriistan osuus kivikauden ihmisten ravinnosta on varmasti ollut huomattavasti suurempi kuin luulöydöistä voidaan päätellä. Jänis, karhu, kettu, näätä, saukko sekä sorsa- ja eräät metsäkanalinnut on tunnistettu Rovaniemen seudun kivikauden asuinpaikkojen luuaineistoista. Sisämaassa saaliin monipuolisuus kuvastaa kevään ja syksyn pyyntiajankohtaa. Lintujen ja useimpien kalojen luut säilyvät huonosti, joten niiden osuus palaneista luista on aina ravintomerkitystään pienempi. Ylipäätään jätefaunasta voidaan tunnistaa vain 1–10 % (esim. Siiriäinen 1982, 17). Säilyvyyteen tai hajoamisprosessiin vaikuttavat monet tekijät, joista laji. lajiryhmä, yksilö, luiden rakenne ja koko, olosuhteet, ihmisen toimet, palamisaste, maaperän happi- ja kalkkipitoisuuden vaihtelu (Fortelius 1981, 9–10). Luulöydöt eivät todista eri lajien tarkasta saalis- tai käyttömääräistä, mutta antavat käsityksen tehokkaasti luonnonantimia hyödyntävästä elämäntavasta.
 

Kotakylien ryhmittely ja kehitys

Muinaiseen merenrantaan liittyvää asutuskehitystä voidaan tarkastella vertaamalla löytöpaikkojen nykyisiä korkeuslukuja. Kuitenkin vain samoilta ja lähekkäisiltä asuinpaikoilta saatavat lukemat ovat suoraan vertailukelpoisia, sillä rantapinnat ovat kohotessaan samalla kallistuneet siten, että maannousu hidastuu sisämaahan mentäessä. Nykyisin tällä alueella maankuori kohoaa noin 7–8 mm vuodessa, mutta vielä 7000–3500 vuotta sitten, Tervolan kivikauden asutuksen huippuvaiheessa, se oli noin 17 mm vuodessa (Saarnisto 1981, 30 ja 33). Lukujen perusteella on mahdollista laatia maannousua eli rannansiirtymistä tietyllä alueella kuvaava ajoituskäyrä (ks. Kotivuori 2002, 33–35, 100–104 ja siinä esitetyt lähdeviitteet). Kun kohteen tarkat sijainti- ja korkeustiedot sekä kallistumasta johtuva maannousun hidastuminen on määritetty, voidaan tietojen avulla laskea paikalle todennäköinen käyttöajankohta.

Painanteet muodostavat muinaisia rantavalleja myötäileviä, yleensä selvästi todettavia jonomaisia ryhmiä, joten niitä voidaan kutsua kivikauden kyliksi. Kohteita voidaan verrata ja ryhmitellä myös absoluuttisen korkeusaseman mukaisesti. Tällöin niiden keskinäinen ikäasema ei ole yksityiskohtaisen tarkasti vertailukelpoinen. Korkeusasemansa puolesta Tervolan asumuspainanteet voidaan ryhmitellä seuraavasti (Kotivuori 2002, 67–68):

Alue / m mpy.	>65,0	>62,5	>60,0	>57,5	>55,0	>52,5	>50,0	>47,5	>45,0	>42,5	>40,0	Yht. kpl
Alapalo						7	11		2			20
Ala-Kirvesmaa						12		14				26
Hattuvaara									16		4	20
Kauvonkangas					134	129	67	5				335
Laajamaa			2	9	15							26
Louepalo			6	3	6	14						29
Mikonaho		12	34	12								58
Niskavaara									(3)			(3)
Perämaa			(1)	(4)								(5)
Petäjämaa				(2)	(3)							(5)
Sirkko	20	42	75	14								151
Törmävaara		7	38	99	64	78	13			4		303
Yht. kpl	20	61	156	143	222	240	91	19	21	8	4	982

Tämä yleispiirteinen taulukko asumuspainanteista antaa käsityksen tunnettujen painanteiden lukumäärän lisäksi kivikauden asutuksen sijoittumisesta ja siirtymisestä niin asuinpaikkojen sisällä kuin alueelta toiselle.

Laajin painannealue on Kauvonkangas. Siellä varmasti määriteltäviä asumuspainanteita on ainakin 335 kappaletta. Neljän topografisesti rajautuvan asuinpaikkaryhmittymän painannejonot voi jakaa perättäisiin asutusvaiheisiin. Esimerkiksi pohjoispäässä oleva laaja 225 painanteen alue (T-94) koostuu neljästä toisiinsa limittyvästä suopoukamasta, joiden äärellä on arvioni mukaan ainakin 35 erillistä kuoppariviä. Näin ollen samaa pyyntiryhmää Kauvonkankaalla näyttää edustavan keskimäärin kuusi painannetta. Vaihtelevan säilyneisyyden vuoksi vaihteluväli on 1–10 kuopannetta riviä kohti. Vastaavalla tavalla voidaan jakaa muutkin painannealueet eri-ikäisiin asutusvaiheisiin.

Kauvonkangasta muinaisasuinpaikkana tunnetumman Törmävaaran rinteillä on ainakin taulukosta ilmenevät 303 yli neljä metriä laajaa asumuspohjaa, kenties viitisentoista enemmänkin. Lisäksi pohjoisrinteeltä on laskettu parisen sataa pientä kuoppaa, joiden joukossa lienee mataliksi maatuneita tai rikkoutuneita kotasijoja. Törmävaarassa voidaan korkeudelta noin 58,0–57,6 m mpy. eli vain 40 cm:n korkeuseron sisällä erottaa jopa seitsemän erilliseksi luokiteltavaa painanneryhmää, joissa on yhteensä 47 asumuspohjaa (Kotivuori 2002, 71, luettelo VII:1). Tällaisissa tapauksissa realistinen korkeuteen perustuva ryhmittely ja ikäys on luonnollisesti vaikeata. Asuinpaikkakohtaisista eroista huolimatta pääsääntönä on relatiivista ikäasemaa kuvastava kotarivistöjen perättäisyys ja maastoa myötäilevä, aleneva korkeusasema. Painannerivistöjen keskimääräinen korkeusasema poikkeaa toisista lähellä olevista ryhmistä yleensä 20–50 cm. Kun maannousutahti Tervolassa oli esimerkiksi noin 3000 eKr. (noin 3500 cal BC) suunnilleen 160 cm vuosisataa kohti, on asumuksia edellä olevan korkeusvälin mukaan siirretty suunnilleen 13–31 vuoden välein. Samaa asumusta on Tervolan aineistosta päätellen käytetty yli kymmenen vuotta ja keskimäärin noin 15–25 vuotta (Kotivuori 2002, 170).

Ossauskosken itäpuolelta, Sirkonkankaan pohjoisosasta alkanut kotakylien kehitys laajeni jo Ka II –vaiheessa Törmävaaraan ja Mikonahoon, pian myös Louepaloon. Sirkonkankaan asuinpaikat hylätään rantojen soistuessa korkeustason 59,0 m mpy. vaiheilla, mutta talvikylätraditio jatkuu läheisen Laajamaan lounaisrinteellä vielä neljä metriä alhaisempaan korkeuteen saakka. Mikonahossa asutuksen alaraja on tasolla noin 57,5 m mpy. Samanaikaisesti väestö on keskittynyt voimakkaasti Törmävaaraan, josta asutuksen pääpaino asettuu Kauvonkankaalle etenkin korkeustason noin 56,5 m mpy. vaiheilta alkaen. Lopulta Kauvonkankaan ja Ala-Kirvesmaankin rannat kävivät kivikauden asutukselle sopimattomaksi maannousun edetessä korkeudelle noin 49,5 m mpy. Talviaikainen asutus näyttää hiipuneen nopeasti, vaikka vielä rannankorkeuden osuessa korkeuskäyrän 46,0 m mpy. tasalle oli Hattuvaarassa yksi talvikyläsija jäljellä (Kotivuori 2002, 69). Yksittäisiä asumuspohjia ja asuinpaikkoja Tervolassa oli kuitenkin myöhemminkin, sillä alimmat asutusjäljet merenpintaan nähden ovat korkeudella noin 41,0 m mpy.
 

Kaivauksissa todetun asumusten vaihtelevan pohjamuodon vuoksi on selvää, että Perämeren alueella käytettiin neoliittisella kivikaudella erilaisia asumusrakenteita. Tervolan ja Yli-Iin asumusjäänteet eroavat selvästi Keski-Pohjanmaalla yleisistä pyöreän kehävallin rajaamista kodansijoista. Kemijoen alueen kodissa on aina keskuslieden rippeitä, mutta Iijoen väki pärjäsi joskus liedettömissäkin asunnoissa. Pohjamuodon erilaisuus kertoo poikkeavista rakennustavoista ja ehkä myös materiaalieroista. Pyöreä pohjakaava liittyy keila- tai jurttamaiseen, todennäköisesti tuohella päällystettyyn asumukseen. Nelikulmainen pohja-ala on ominainen hirsistä tehdylle, pyramidikattoiselle salvosrakenteelle, mutta suorakaiteinen perustus merkinnee pitkäharjaista ja suoralappeista rakenneratkaisua. Tervolassa on todettu ainoastaan jälkimmäistä muotoa olevia pohjamuotoja, joista on tehty asumusmalleja (esim. Kotivuori 1993, 144). Taloiksikin kivikauden asumuksia on kutsuttu, mutta suomen kielessä se vaikuttaa liian ylevältä määriteltäessä metsästäjien tilapäisasumusta (Kotivuori 2002, 27–28 ja siinä mainittu kirjallisuus). Varsinkin sisämaan kohteissa yleistynyttä talo-nimitystä on perusteltu asumisen kiinteytymisellä sekä havainnoilla hirsiseinistä (vrt. Vaara 2001).

Kaivamalla asumukset osittain maahan saavutettiin tärkeä lämpötaloudellinen etu. Pari metriä maanpinnan alapuolella lämpötila pysyy nollan yläpuolella ankarankin talven koetellessa. Jo ns. subnivaalisessa tilassa, lumen ja maan rajapinnassa, on esimerkiksi pikkunisäkkäillä siedettävät talvehtimisolot. Huokoinen lumipeite vähentää pakkasen purevuutta edelleen radikaalisti. On esimerkiksi mitattu ilman lämpötilan ollessa –25 °C kolmekymmentä senttimetriä paksun lumipatjan alta pakkasta vain –6,5 °C (Keränen 1961, 457). Pehmeä lumi saattoi olla kivikauden eläjälle niin kulkueste kuin luontainen eriste. Kodan vedolle alttiita reunoja suojasi kuoppaa kaivettaessa syntynyt hiekkavalli. Mukavuuden ja turvallisuuden kannalta olennaista oli myös tehokas ilmankierto, joka takasi liesipuiden tehokkaan palamisen ohella savun ja myrkyllisten savukaasujen poistumisen. Tiiviiksi rakennettu ja säännöllisesti lämmitetty asumus pysyi kuivana ja pohjamaa roudattomana.

Arviot kivikauden merenrannan talvehtijoiden asumuksista perustuvat ennen kaikkea kaivaushavaintoihin, kansatieteellisiin vertailukohtiin ja mallintamiseen. Arkeologisen objektin tulkintaan vaikuttaa rakenteen koko, muoto, syvyys, pohja-ala, valli, ovikohdat, tulisijat, paalunsijat, muut katteesta jääneet jäljet, likamaa-alat, löytöjen laatu ja levintä. Lisäksi rakennetta arvioitaessa on huomioitava topografia, ympäristön muutokset, suhde muinaisrantaan ja muihin muinaisjäännöksiin. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen alkuperäiskansat ovat perinteisesti käyttäneet asumuksissaan puurakenteita, kaarnaa ja tuohta, nurmea ja turvetta. Kesäaikana liikkumista helpotti keveä, siirrettävä keilakota, jonka katteeksi voitiin ommella tuohilevyjä tai nahkoja. Orgaanista ainesta olleet kivikauden kotarakenteet ovat jo ammoin hävinneet. Joskus kaivauksissa kuitenkin löydetään palaneiden kateainesten, tuohen ja rimojen, tai tukipaalujen jäännöksiä. Kuiva puurakenne saattoi palaa helposti, mutta asumus voitiin myös polttaa tahallisesti vaikkapa uskomusten, perinteen, riitojen tai rakenteen rappeutumisen vuoksi.

Parissa tutkitussa tapauksessa, Laajamaalla ja Kauvonkankaalla, on havaittu asumusten päädyissä ja pohjalla pyöreitä likamaalaikkuja, jotka voidaan tulkita paalunsijoiksi. Lisäksi osittain palaneita tuohieristeitä on talletettu useissa tutkimuksissa. Likamaan tai löytöjen levinnän avulla erottuva suorakaiteinen pohja-ala voidaan tulkita merkiksi suorista seinälinjoista. Muoto osoittaa samalla, että rakennuksessa on ilmeisesti ollut kaksi suoraa kattolapetta ja niitä tukeva kurkihirsi tai oikeammin harjapuu. Tämä puolestaan vaatii tuekseen ainakin kaksi tukipaalua. Kattoruoteet tukeutuivat tällöin kaivanteesta luodun maavallin sisäreunaan ja rajasivat kodan sisätilan. Suorista mäntyriu’uista sai helposti tehtyä harjapuuhun tukevat kattolappeet. Riukuihin poikittain sidotut vuoliaispuut vankensivat tukirakenteen, jolle limitetyt tuohilevyt pitivät sula- ja sadevedet kotatilasta loitolla. Ruohopuoli alaspäin päälle ladotut kangas- eli kenttäturvematot (kuntta) ja niitä tukevat puurangat viimeistelivät kömmänän. Vastaavia turvekammeja on Ylä-Lapissa tehty nykyaikaan asti ja tuohi on eristeenä tunnettu niin talvi- kuin kesäasumuksista (esim. Itkonen 1948, I, 186–187, 191, 195). Läheisenä vertailukohtana voi toimia myös ostjakkien nelisivuinen, osittain maahan kaivettu ja pitkällä eteistilalla varustettu pyramidikattoinen maakota (ks. Sirelius 1921, II, 145, k. 161).

Tervolan asumuspohjien löydökset keskittyvät keskuslieden liepeille. Ilmeisesti väki kyyhötti, askaroi ja turinoi sydäntalven pimeimmän ajan enimmäkseen kotiensa lämmössä. Ulkopuolella ruoanteko ja jätteiden hautaaminen olivat mahdollisia aikaisin syksyllä tai vasta kevätauringon paisteen sulatettua routaista kamaraa. Lehvillä ja taljoilla pedatut makuusijat lienee oikaistu pitkien seinämien alusille ilman erillistä maapenkkiä. Kunkin kodansijan keskellä on epämääräisen suorakaiteinen, keskilinjaa noudatteleva sirpaleiksi palaneiden kivien vana. Yleensä tuo keskuslieden jäänne on parin neliömetrin laajuinen ja käsittää kaksi tai koleme kivikerrosta. Tulisija ulottuu hieman tallautunutta lattiatasoa alemmaksi, joskus kuoppalietenä kokonaan pohjatason allekin. Nähtävästi kiviliettä on voitu rajata puukehällä, sillä perusmuoto on tavallisesti nelisivuinen. Lattiaan saatettiin kaivaa varasto-, liesi- ja jätekuoppia, kuten kodan ulkopuolellekin. Sisäpuolen jätekuopat kertonevat ennen kaikkea talviolosuhteista. Sirpaloituneita kiviä ja ruoantähteitä on aika ajoin kannettu sisältä kodan ulkopuolisen vallin täytteeksi. Kivikauden emäntä näyttää pitäneen järjestystä kodassaan.

Tervolan painanteista on tutkittu puolittain tai kokonaan 25 kappaletta eli vain 2,5 % tunnetusta lukumäärästä. Ilman 1–2 m laajoja valleja painanteet ovat laskelmieni mukaan keskimäärin 7,5 x 5,8 m laajoja ja 44 cm syviä (Kotivuori 2002, 165–166). Tyypillisen kampakeramiikan aikana kota oli hivenen isompi ja syvempi kuin kivikauden lopulla. suurimpien pituus on noin 12 m, pienimpien noin viisi metriä. Varsinaista lattiapintaa kodassa on ollut vähemmän kuin mitoista voisi olettaa, keskimäärin noin 22 m², mutta tässäkin vaihteluväli on peräti 14–40 m². Arvioni mukaan normaalikokoista kotaa on asuttanut yksi perhe eli keskimäärin kuusi henkilöä, jolloin yhtä asukasta kohti oli yleensä tilaa noin 3,7 m². Nykyisen mittapuun mukaan asuttiin ahtaasti, mutta perhekeskeisesti. Sisätila ei kuitenkaan rajannut yksilöiden elinpiiriä, joka avautui kotaovelta koko pyyntialueen mittaisena.

Ovikohdat erottuvat usein painanteiden päissä kaksikin metriä pitkinä matalina ojanteina. Siitä on kotaan ryömitty arvattavasti matalan, kylmää ulkoilmaa eristävän eteistilan kautta. Joskus on rannanpuoleisesta sivustakin sisään sukellettu. Ovena saattoi toimia nahkavaate tai puupienoilla tuetut tuohilevyt (vrt. Sirelius 1921, II, 144). Korvausilma saattoi kiertää ovikäytävän kautta. Parissa tutkitussa kodassa on nimittäin matala, lieden alareunaa tavoitteleva ojanne, jossa ehkä kulki vetoa lisäävä puuputki. Savuräppänä oli joka tapauksessa luontevimmin katossa, lieden yläpuolella. Kaikkiaan edellä kuvatun kaltainen asunto tehtiin varsin pitkäaikaista käyttöä silmällä pitäen. Maannousutahdista päätellen uusia kotarivistöjä on ollut tarve uusia edellä esitetyllä tavalla kerran tai pari sukupolvessa. Asunnot tehtiin käytännössä pysyviksi, jatkuvaa käyttöä varten, vaikka pyyntitoiminta vaati väestöltä liikkuvuutta ravinnon turvaamiseksi. Kotarivistöjä voi oikeutetusti kutsua kivikauden kyliksi, noin 40–50 ihmisen pyyntikuntien yhteenliittymiksi, jollaisia Tervolan alueella lienee ollut samanaikaisesti nelisen kappaletta.
 

Kivikauden tervolalaisen elonkierto

Kemijoen suun yhteyksien hallinta ja luonnonantimien käyttö oli kivikaudella heimoksi tai heimokunnaksi kutsuttavalla pyyntiyhteisöllä. Jokisuulla asutus kiinteytyi puolittain pysyväksi, mutta pyyntikiertoa harjoittaneiden matka suuntautui ilmeisesti alkukesällä nousukalan myötä jokivarren koskipaikoille. Etäämmälle rannikosta tultaessa perhekunnat tai pienet pyyntiryhmät ilmeisesti hajaantuivat tutuille järvien kesäpaikoille. Viimeistään myöhäissyksyllä tai ensilumen laskeuduttua oli aika kokoontua jälleen talvikyliin, tuoda kesän ja syksyn ylijäämä talvitarpeiksi, tavata sukulaisia ja viimeistään keväällä varautua myös kaukaisien vieraiden, kauppiaiden, tuloon. Hankien ja jään kantaessa kaukainenkin vaihtotavara kulkeutui joutuisasti Kemijoen suulle, olipa se peräisin Etelä-Suomesta, Vienan Karjalasta, Norlannista tai Jäämeren rannikolta.

Toistuvasti käytetyille asuinpaikoille jäi kausiluonteisen pyynnin tarvikkeistoa, rakennuksia sekä esi-isien hauta- ja palvospaikkoja. Näin asuminen muotoutui sukupolvesta toiseen alueellisesti kiinteäksi, vaikka ajan kulumisen ja maannousun vuoksi täsmälleen samaa paikkaa ei rannikolla voitu loputtomiin käyttää. Törmävaaran, Sirkonkankaan ja Kauvonkankaan kaltaisia laajoja alueita käytettiin säännöllisesti ehkä 250–500 vuotta, kunnes rantojen mataloituminen pakotti etsimään uusia asuinsijoja (Kotivuori 2002, 104). Tavat ja uskomukset pohjautuivat luontoon ja perinteeseen. Kun elinkeinot ja ympäristö säilyivät vuosituhansia samankaltaisina, ei ihmisyhteisön toiminnassa liene tapahtunut suuria muutoksia. Kivikauden ihmisen tiedollista, taiteellista, henkistä ja ajatuksellista valmiutta voi luonnehtia vain tulkitsemalla välillisiä, usein fragmentaarisia, todisteita. Esineet, kalmistot, kalliotaide ja etnografiset analogiat antavat pilkahduksen vakaasta, järjestäytyneestä, johdetusta, animistisiin uskomuksiin turvaavasta, vankan suullisen perinteen ja perinpohjaisen luonnontuntemuksen omaavasta väestöstä.

Perhe ja suku olivat sosiaalisia perusyksiköitä, joista kehkeytyy kuva laajemmasta sukujen yhteisöstä, heimosta tai klaanista. Alue, kieli, tavat, elinkeinot, uskomukset ja esineistö määrittivät perinteisesti eri väestöryhmien yhtenäisyyden tai erillisyyden. Heimojen välisiä siteitä tuli vaalia pelkästään terveen perimän jatkumisen, ihmissuvun selviytymisen, vuoksi. On arveltu, että perimän degeneroitumisen riskiraja olisi noin 175 henkilöä (O´Shea & Zvelebil 1984, 27). Pieni pyyntiyhteisö lienee tarvinnut ulkopuolisia avioliittoja (eksogamia) kyetäkseen vastustamaan geneettisiä sairauksia. Myös tiettyjä asuma- ja pyyntialueita saatettiin jo kivikaudella ottaa eri perhe- ja sukukuntien nautintaan. Kollektiivinen sopiminen oli yhteisörauhan ja selviytymisen kannalta välttämätöntä. Esimerkiksi Olenij Ostrovin mesoliittisen kivikauden kalmiston löydöt Äänisellä osoittavat metsästäjäväestön olleen sosiaalisesti järjestäytyneitä, vaikka he olivat yhä yksilöinä hyvin tasa-arvoisia (O´Shea & Zvelebil 1984, 36–37).

Kivikauden ihmisen suhtautuminen kuolemaan ja esi-isiin vaikuttaa läheiseltä, sillä tunnetut kalmistot on tehty asuinpaikoille tai niiden liepeille. Tähän saattoi vaikuttaa myös vainajien suojeleminen petoeläinten kaivelulta. Hautojen paikantaminen on kuitenkin sattumanvaraista, sillä niistä ei ole jäljellä maanpäällisiä merkkejä. Aikoinaan haudat ilmeisesti merkittiin ja kalmistoalue rajattiin, sillä vainajia ei ole laskettu maan poveen vanhojen hautausten päälle. Hautakuopat ovat usein noin 50–80 cm syviä, vainajat on haudattu täysissä tamineissa, peitetty elämän jatkumista symboloivalla punamullalla ja varustettu tuonpuoleiseen aseilla, työkaluilla, koruilla ja joskus astioilla. Yhteisö siis uskoi, että ihminen tarvitsi omaisuutta ja ravintoa kuolemansa jälkeenkin. Vaasan eteläpuolisen rannikon vasarakirveskansa vuorasi joskus hautakuopat nahalla, ja niin tekivät ilmeisesti muutkin Suomen kivikauden asukkaat. Norlannista ja Pohjois-Norjasta on löydetty myös pienen maanpäällisen kiveyksen alle tehtyjä ruumishautoja (Olsen 1994, 88–89; Liedgren 1994, 233).

Tervolan Laajamaan kaivauksissa vuonna 1988 kohdattiin sattumalta tyypillisen kampakeramiikan ajan asuinpaikan kerrostumasta kuutisen punamultahautaa (Engblom 1990, 1992). Heidän maalliset jäänteensä olivat suodattuneet happaman maapohjan vuoksi – vain kellertävä luumassa osoitti ihmishahmoja – mutta liuskerengas, sellaisten katkelmat, nuolenkärjet ja pieni savikuppi kertoivat rikkaista hautausrituaaleista, uskomuksista ja suhtautumisesta tuonpuoleiseen matkaavien tarpeisiin.

Yksi haudoista oli ainoastaan 20 cm syvällä, mutta se saattaa osittain johtua metsäaurauksen vaikutuksesta. Hautaan oli laitettu antimeksi ainakin liuskerenkaan katkelma. Kolmen noin metrin laajuisen punamulta-alan ryhmä puolestaan oli 40 cm syvällä, mutta isoin laikku laajeni parin metrin pituiseksi. Vainajista oli jäljellä maatunutta, kellertävää ja rasvaiselta vaikuttavaa luuainesta. Heillekin oli annettu mukaan pari liuskerenkaan katkelmaa. Vieressä ollut pieni erillinen luuainesala, kooltaan 80 x 25 cm, saattaa merkitä lapsen hautapaikkaa. Vainajia oli ilmeisesti useita, sillä haudoissa oli myös nuolenkärki, meripihkahelmi, pari sellaisen katkelmaa ja vain 3 cm korkea, koristeeton savikuppi (Kotivuori 2002, 108). Kupissa saattoi olla väriainetta, juomaa tai symbolinen ruoka-annos. Edellisten läheisyydessä oli noin 70 cm syvälle kaivettu hauta, jossa oli jälleen liuskerenkaan katkelma. Kaikki haudat oli tehty suuntaan luode–kaakko, mutta vainajan asentoa ei kyetty määrittämään.

Laajamaan hautojen lisäksi Pohjois-Suomesta tunnetaan varmoja kivikautisia hautoja vain Simon Tainiarosta. Kalmisto on noin tuhat vuotta Laajamaata vanhempi, eikä haudoissa ole juuri punamultaa tai löytöesineistöä (Edgren 1993, 61). Myös eräät Törmävaaran ja Rovaniemen Piirittävaaran Ka II -vaiheen asuinpaikkojen punamultarippeet voivat olla jälkiä haudoista. Tervolassa on kaivettu pääasiassa asumuspohjia, jolloin muinaiskalmistot ovat jääneet löytymättä. Talvella ei hevin routaiseen maahan voi hautaa kaivaa, jolloin vainajat kenties peitettiin maan pinnalle tai nostettiin jonkinlaiselle puulavalle.

Etnologis-historiallisten lähteitä käyttäen on usein arvioitu varhaisia yhteisö- ja väestöoloja. Esihistorialliseen aikaan ulottuva rinnastus ei ole ongelmatonta, vaikka ympäristö, yhteisö, toimeentulotapa, välineistö ja saaliskanta olisivat säilyneet entisellään pitkiä aikoja. On kuitenkin uskaliaasti esitetty, että Lapin läänin ja Kuusamon kivikautisia asukkaita olisi ollut suunnilleen 1100 henkilöä eli väkeä olisi ollut saman verran kuin vuoden 1607 verotiedoista ilmenee (ks. Huurre 1983, 237; Itkonen 1948, I, 131). Tiedetään, että porolappalaisten kodassa asui keskimäärin 4,6 henkilöä 1900-luvun vaihteessa, mutta väestölaskelmissa on tavallisesti käytetty lukuarvoja 5,5 tai 6,5 henkilöä perhettä kohti (Itkonen 1948, I, 185; Tegengren 1952, 40). Varmaankin kivikautisen ydinperheen asukasluku eli käytännössä yhden kodan (noin 22 m²) väestömäärä oli myös kuutisen henkilöä. Esimerkiksi inarinsaamelaisten määrä vaihtelee vuosien 1553–1686 verotustiedoissa välillä 115–280 henkilöä. Kemin Lapissa merkittiin manttaaliin eli verovelvollisiksi vuosina 1553–1602 verraten vakiintuneesti 78–115 henkilöä (Tegengren 1952, 31). Jokin osa väestöstä eli myös veronkannon ulkopuolella.

Tervolan tunnetut kivikautiset asumuspainanteet voidaan edellä esitettyjä mittaus- ja ajoitustapoja soveltaen jakaa eri ikävaiheisiin. Ne antavat likimääräisen käsityksen siitä, paljonko samanaikaisia kotaryhmiä ja asumuspohjia alueella kulloinkin oli. Puutteistaan huolimatta menetelmällä voidaan osoittaa tiettyjä asutuksen kulminaatiovaiheita, siirtymiä ja laatia myös teoreettisia väestöarvioita (Kotivuori 2002, 112–114). Tarkastelutapa toimii etenkin asuinpaikkakohtaisesti, mutta maanousun kallistuma-arvoilla korjattuna kohdevertailu voidaan ulottaa koko alueelle. Laskelmieni mukaan varhaisin Tervolan Sirkonkankaan asutus kuului noin 24–60 hengen yhteisölle. Vanhin asutusvaihe asettuu aikaan noin 4050 cal BC (3300 eKr.). Osa väestä siirtyi pian Mikonahoon, jonne kehkeytyi arviolta 70 henkilön pyytäjäkylä tyypillisen kampakeramiikan aikaan.

Väestömäärä kasvoi vähitellen ja saavutti noin 120 henkilön huippunsa tuon kulttuurivaiheen lopulla. Väki näyttää keskittyneen korkeutta noin 60 m mpy. vastaavana ajankohtana noin 3600 cal BC (noin 2850 eKr.) Törmävaaraan, jolloin siellä asusti arvioni mukaan jo noin 160 henkilöä. Huippukohtana on korkeustaso noin 57,6 m mpy. (noin 3400 cal BC eli noin 2700 eKr.), jonka painannemäärä näyttäisi vastaavan jopa 230 asukkaan väestölukua. Heistä Törmävaaraa olisi asuttanut noin 190 ihmistä, jotka jakaantuivat noin kuuden erillisen asuinpaikan, pyyntiryhmän tai kotarivistön kesken. Vuosisatojen ajan Tervolan väestömäärän on täytynyt tämän jälkeenkin säilyä yli sadan henkilön tasolla.

Ilmeisesti otollisten pyyntijäiden vähitellen siirtyessä maannousun vuoksi ulommaksi lounaaseen, alkoivat Törmävaaran asujat siirtyä uusille alueille. Korkeustasolta noin 56,6 m mpy. (noin 3300 cal BC eli noin 2600 eKr.) alkaen Kauvonkankaalle syntyy nopeasti uusi keskusalue, jota asutti jo aluksi noin 80–90 ihmistä. Törmävaarasta väki vähenee lähes olemattomiin tasolla 52 m mpy. (noin 3000 cal BC eli noin 2450 eKr.) olevien kotaryhmien tultua hylätyiksi. Kauvonkankaalla ja Ala-Kirvesmaalla puolestaan asumisen huippuvaihe on ohi pari metriä alemmalla rantatasolla. Laajamittainen hylkeenpyynti näyttäisi Tervolassa päättyvän jotakuinkin 2900–2800 cal BC (2350–2200 eKr.). Aivan viimeiset Tervolan laajat pyyntikylät tehtiin Hattuvaaran pohjoisrinteelle, korkeuskäyrän 46–45 m mpy. vaiheille (T-112). Siellä saattoi vielä majailla noin 50 ihmisen yhteisö aivan kivikauden lopulla, noin 2550–2450 cal BC (noin 2100–2000 eKr.) (Kotivuori 2002, 60, 102).
 

Tarvekalut, pukineet ja korut

Kivikauden ihminen otti tarvitsemansa ympäröivästä luonnosta tai vaihtoi muilta mieluisampia aineksia. Pyytäjän tarvitsemat raaka-aineet, niiden hankinta ja työstötavat opittiin jo pienenä arkisen puurtamisen lomassa. Koko elämä oli selviytymistä, kiireetöntä aherrusta, luonnon tarkkailua, perinteiden vaalimista ja uuden omaksumista. Tuli säännöllisesti varastoida polttopuuta, sopivia liesikiviä, rakennus- ja tarvikeaineksia, juomavettä ja ennen kaikkea ravintoa. Vuosituhansien kuluessa tarkoituksenmukaisiksi kehittyneet pukineet sekä kulku- ja pyyntivälineet olivat avainasemassa luonnosta elantoa hankittaessa.

Tervolan kohdalla ollut hedelmällinen ja suojaisa merenlahti kokosi keväisin nousukalaa, muuttolintuja, hylkeitä ja maanisäkkäitä sekä niitä hyödyntäviä saalistajia. Kivikauden asukeille alueen vetovoimaa lisäsi muinoin veteen kerrostuneet emäksiset tuffiitit eli ns. sädekiviliuskeiset kalliojaksot, joista geologiassa käytetään nimitystä Tikanmaan muodostuma (Kotivuori 2002, 152–153). Tankomaisesti lohkeavia liuskekappaleita on kivikautisten asuinpaikkojen läheisyydessä ainakin Ossauskosken alueella, Louepalossa ja Mikonahossa (ks. Kotivuori & Torvinen 1992, 84–85). Vihertävistä liuskelohkoista valmistui varsin vaivattomasti usein vain terältä hiottuja ns. pohjalaisia tuuria, kirveitä ja talttoja, joita on levinnyt kivikauden kauppatavarana koko Perämeren alueelle. Muitakin tavanomaisia raaka-aineita, pienesineiden kvartsia ja kvartsiittia, hioimien hiekkakiveä ja painokivien kiilleliusketta oli lähialueilta saatavissa.

Kivikautiset esineet, niiden katkelmat ja teelmät ovat sekä satunnaisia irtolöytöjä että aktiivisen tutkimustyön hedelmiä. Niiden lukumäärä on osittain tulkinnainen ja löytöjen lukumäärä luonnollisesti muuttuva. Vuoden 2002 loppuun mennessä löytöjä oli kokoelmissa laskelmieni mukaan seuraavasti:

Lisäksi Tervolan muinaisasuinpaikoilta on saatu talteen runsaasti muunlaisia löydöksiä. Muinaiskorustoon on täytynyt muodostua valtaosin orgaanisesta meteriaalista, jonka aika ja olosuhteet ovat tuhonneet. Ainakin luu, sarvi, eläimen hampaat, nahka, turkikset, sulat, puu, tuohi, juuri ja kasvikuidut olivat varmasti arkipäiväisiä tarve-aineksia, joista niin koruja kuin tarvekalujakin muodostettiin. Pihka oli oivallinen keramiikan tiivisteaines, jota käytettiin myös kivikauden "purukumina".

Muinaista kalliotaidetta Kemijoen alueelta ei tunneta, mutta pääosin tuontiesineiksi arvioitavat hirven- ja karhunpääesineet heijastavat samankaltaista esteettistä näkemystä ja animismia. Ne ovat myös kauppakontaktien, arvovallan ja sen tavoittelun tunnuksia. Vaihdantaverkko ulottui neoliittisella kivikaudella Itämeren eteläosista Jäämerelle ja Norlannista Uralille. Kaupustajat veivät Tervolasta ainakin paikallista kiviainesta, vihertävää emäksistä tuffiittia, josta tehtiin valtaosa Perämeren alueen kiviesineistöstä. Yhtä kaivattuja vaihtovälineitä olivat varmasti hyljetuotteet – liha, traaniöljy, nahkavalmisteet ja raakavuodat. Kauppa loi vaurautta, toi verenlisää ja ulkoisia vaikutteita. Talvikylät olivat ilmeisesti myös innovaatiokeskuksia, markkinapaikkoja, yhteisön sosiaalisen yhtenäisyyden vaalimisen, perinteiden välittämisen ja uskonnollisten rituaalien näyttämöitä.

Maaperään kätkeytyy murto-osa kivikauden ihmisen käyttämistä välineistä ja niiden työstöjätteistä, lähinnä satunnainen valikoima rikkoutuneita kiviteriä, hioin-, paino- ja iskukiviä, keramiikkaa, kivi- ja meripihkakoruja, teelmiä, raaka-aine- ja hukkapaloja. Valtaosa tarvekaluista ja vaatetuksesta tehtiin orgaanisista tuotteista: nahkasta, jänteistä, puusta, tuohesta, kaarnasta, juurista, luusta tai sarvesta. Niistä on jäänyt jäljelle vain yksittäisiä esimerkkejä hapettomaan tilaan, suokerrostumiin ja mutaan hautautuneina. Pukineista on saatavissa välillisiä todisteita kivi- ja pronssikauden kalliotaiteesta, hautalöydöistä ja ns. savi-idoleihin tehdyistä piirroista (esim. Huurre 1998, 205–210).

Tuohta on käytetty eristeenä asumuksissa ja sitoimina pyydyksissä, joten siitä on varmasti tehty myös säilytysastioita ja kantolaitteita. Myös pajuvitsaksia, -koreja ja -mertoja osattiin valmistaa, vaikka arkeologiset viitteet niistä ovat vähäisiä. Kun kiviterien ja korujen valmistus oli pääosin ensiluokkaista, ei ole syytä epäillä orgaanisten valmisteidenkaan korkeaa laatua. Koruiksi ja pukujen kiinnittimiksi soveltuivat ainakin eläinten hampaat, sormi- ja varvasluut, luusta tai liuskeesta valmistetut renkaat tai riipuslevyt, simpukankuoret, meripihkanapit ja -riipukset sekä nahkasuikaleet. Langat ja narut punottiin niinestä, juurista, nahkasta, eläinten suonista tai jänteistä. Suomen tunnetuin muinaispyydys on Karjalankannaksen Antreasta löytynyt niinestä punottu, kaarnakohoilla varustettu mesoliittinen verkko, jolla on ikää yli 10 000 vuotta (esim. Huurre 1998, 177–178; Kotivuori 1996, 48). Tunnetuimmat kivikautiset esimerkit liistekatiskaksi kutsutuista pyyntilaitteista on saatu Yli-Iin Purkajasuolta, vankan ja tiiviin rantahiekkapatjan alta.

Kala- ja hyljeverkkojen ohella tuohella sidotut liistekatiskat, launit ja pilkit toimivat Tervolan kivikautisen väestön pyytiminä, vaikka näistä on saatu vähän konkreettisia todisteita. Epäilemättä erilaiset patolaitteet ja tammet myös tunnettiin. Rovaniemen Niskanperän kohdalla, Kärräniemen eteläpäässä, oli kivikauden lopulla asuinpaikan suojaamiseen tai pyyntitoimintaan liittyvä paaluaitaus (esim. Kotivuori 2002, 42–43). Tervolasta löydetyt kiilleliuskeesta, hiekkakivestä tai kvartsiitista tehdyt reikäkivet (5 kpl), katkelmat (13 kpl) sekä teelmät (8 kpl) ovat mitä ilmeisimmin verkkojen painokiviä (Kotivuori 2002, 124–126). Törmävaaran lisäksi yksittäisiä löytöjä on tehty Louepalosta, Laajamaalta, Koivusta ja yksi jo vuonna 1948 kirkonkylästä, pappilan pellolta. Jälkimmäinen on hukattu muinoin veteen tai se on huomattavasti kivikautta nuorempi. Kemijoen kivikauden aineistossa on myös viisi pilkivarreksi kutsuttua, pienillä sidosurilla varustettua kiviesinettä, joista kolme on löydetty Törmävaaran tyypillisen kampakeramiikan ajan terassilta (Kotivuori 2002, 205, viite 419).

Tervolasta on löydetty ainakin 22 liuskeesta, 11 piistä, neljä kvartsista ja yksi kvartsiitista tehty ehjää nuolenkärki. Lisäksi on löydetty tällaisten kärkien katkelmia noin 50 kpl ja muutamia teelmiksi arvioituja löydöksiä. Pienriistan pyynnistä kertovia nuolenkärkiä on löydetty runsaasti Törmävaaran Ka II -vaiheen asuinpaikalta (T-30), jossa on tehty myös alueen mittavimmat kaivaukset. Pitkänsolakoista liuskekärjestä kuusi on lähes kauttaaltaan hiottuja (Kotivuori 2002, 121). Keskimäärin 7 cm pitkinä ne saattoivat soveltua isommankin eläimen pyyntiin. Tavallisesti liuskenuolissa on erillinen ruoto-osa, mutta vain parissa katkelmassa on kiinnittymistä edistävät väkäset. pienemmät liuskenuolenkärjet ovat usein ruodollisia ja hieman epämuotoisia. Sellainen löytyi myös Laajamaan punamultahaudasta (T-72). Solakoita Pyheensillan tyypin nuolenkärjen kaltaisia muotoja on löydetty yli kymmenen metriä alemmalta törmältä (T-42), jonka asutuskäyttö ajoittuu vasta Pöljän keramiikan aikaan.

Piinuolenkärjet ovat ominaisia tyypillisen kampakeramiikan ajalle. Seitsemisen Törmävaaran (T-30) yläterassin kärjistä onkin pieniä rombinmuotoisia piikärkiä, kaksi epämuotoista ja pari muodoltaan suiponsokeaa. Niille on runsaasti vastineita alisen Kemijoen muilta löytöpaikoilta. Tällaiset esineelliset yhteydet toimivat myös vuotuiskierron seurannan apuvälineinä (Kotivuori 2002, 137–138, 170).

Keihäänkärkiä Tervolan pyytäjät ovat tarvinneet harvoin, sillä ehjiä löytöjä on vain pari, molemmat kivikaudenneoliittisen loppupuolelta (Kotivuori 2002, 123–124). Suipon lehtimäinen liuskekärki Louepalosta (T-132) löytyi asumuspainanteiden läheisyydestä, korkeudelta noin 57,0 m mpy., joten esine ajoittunee maannousun kallistuma huomioituna noin 3500 cal BC (noin 2750 eKr.). Koivusta saatu väkäsellinen kärkilienee jokivarren siirtymäleiripaikan maaperästä ja ajoittuu edellistä nuoremmaksi, noin 2750 cal BC eli noin 2200 eKr. (T-23). Tervolassa liuskeesta on valmistettu myös useita teelmiä, joten raaka-aineita keihäänkärkiin kerättiin Tervolan tuffiittikallioilta. Yksi retusoimalla muotoon isketyistä teelmistä on Ala-Kirvesmaalta (T-107). Löydöksen korkeuteen perustuva ajoitus vastaa Louepalon kärjen ikäystä. Myös kiviveitsiä valmistettiin paikallisesta liuskeesta, mutta ne ovat yleensä tulkinnallisia, hiomattomia leikkuuteriä.
 

Kivikauden pyyntikierron ja vaihdannan todisteet

Kemijoki on Suomen suurin joki, joka on toiminut asutuksen ja kulkemisen väylänä yli 8000 vuotta. Jokiväylää on jatkuvasti käytetty kuljettaessa ristiin rastiin Perämeren, Jäämeren tai Vienanmeren rannikoille, Karjalaan, Norlantiin tai sisämaassa olevien paikkojen äärelle. Kalaisat vedet, hylkeitä kuhiseva rannikko ja riistasta rikkaat metsät turvasivat vuosituhansia Peräpohjolan väestön elannon. Vaihtotavaran virrasta Kemijoen vartijat saivat osansa ja kauppasivat eri tahoille paikallisia luonnon antimia.

Kuuluisin Tervolan muinaislöydös on epäilemättä syksyllä 1946 Varejoen koulun luona soraa kuormattaessa löytynyt Kölin punaliuskeinen hirvenpäätikari (Meinander 1948, 14–15, fig. 1, 1965, 27–29, fig. 36). Esine lienee peräisin korkeudella 52 m mpy. olevalta terassilta, joten sen tarkennettu ikä olisi noin 5000 vuotta. Kaunispiirteinen, todennäköisesti Norlannista tuotu tikari on eräs maamme kuvatuimmista muinaisesineistä. Sen läheisin vastine on Rovaniemen Niskanperän Niskalan asuinpaikalta vuonna 1934 poimittu pieni liuskeveitsi. Punaliusketta on Kemijoen alueelle kulkeutunut pääasiassa valmiina esineinä, veitsinä, keihään- ja nuolenkärkinä kivikauden loppupuolella, mutta satunnaisesti raaka-ainekappaleinakin (Kotivuori 2002, 135). Etenkin Ångermanlannissa ja Åselen Lapissa punaliuskeen käyttö näyttää kivikaudella saavuttaneen pienteolliset mittasuhteet (esim. Ailio 1909, I, 69–71). Punaliusketta on hyödynnetty myös Tenojoen ja Varanginvuonon seudulla, joten Jäämeren suunnaltakin liusketta saattoi kulkeutua.

Vesireittien käyttö kauppayhteyksien ylläpitoon ilmenee monien kaukaisten hyödykkeiden välittymisenä. Esimerkiksi samalta korkeudelta kuin Törmävaaran tikari löytyi Louepalon metsärinteen aurausojan muinaisliedestä pala hohkakiveä. Paikalla oli myös liuske-esineiden katkelmia ja Pöljän tyypin asbestikeraamisen astian reuna (Kotivuori 2002, 138). Löytökohdan liesihiilestä saatu radiohiiliajoitus (Hel–2731, 4410±120 BP) vastaa kalibroituna Törmävaaran tikarin ikäystä. On mahdollista, että näitä asuinpaikkoja on käyttänyt sama pyytäjäryhmä. Merenpohjan vulkaanisen toiminnan seurauksena syntyvää laavakiveä, vettä kevyempää basalttista hohkakiveä, kelluu Jäämeren ja Vienanmeren aalloilla. Sitä on levinnyt etenkin Pohjois-Norjan kivikauden asuinpaikoille luonnon santapaperiksi, jolla esimerkiksi nuolenvarret voitiin hioa sileiksi. Lähimmät vastineet Louepalon palalle ovat Rovaniemen Oikaraisesta ja Kemijärven Neitilästä. Kevyt, harvinainen, sopivan kestävä ja käytännöllinen hohkakivi sopi oivallisesti kauppatavaraksi (Kotivuori 1996, 96).

Samaan aikaan toimivat myös eteläiset yhteydet Vaasan korkeudelle Pohjanlahden rannikolla levittäytyneen vasarakirveskulttuuriin edustajiin (Kotivuori 2002, 136). Vahva pohjoinen pyytäjäväki sulatti monitahoisia kulttuurivaikutteita, mutta näyttää pitäneen esi-isiltään omaksumansa elinkeinot, tavat ja tarvikkeiston. Vasarakirveskansan edustajat ovat Tervolan alueen halki kulkeneet, sillä Niskalan asuinpaikalla on tuon kulttuurin ilmentymänä kaksi nuorakeraamisen astian palaa (Kotivuori 2002, 102). Muurolasta on kenties Perämeren läntistä rantaa pitkin kulkeutunut vasarakirvesväen fasetoitu hiekkakivinen hioin ja Jaatilasta myös skandinaavinen vasarakirves (Kotivuori 1996, 34–35, 91–92, 102).

Samalta taholta tuli Suomen ainoa läntinen meripihkaesine, Niskalan kaksoiskirveen muotoinen nappi. Nämäkin tuotteet on joko valmistettu paikalla vasarakirveskansan omana työnä tai todennäköisemmin tuotu kauppatavaraksi. Nappi kertoo samalla kivikauden loppupuolen asukkaiden pukineiden kehittyneisyydestä. Suorakaiteisia v-porauksellisia meripihkanappeja tunnetaan paljon Kemijärven Neitilän ja Yli-Iin Kierikin löydöistä. Kemijoen alajuoksun asukkailla oli varmasti runsaasti tuollaisia nappeja asusteissaan. Sen sijaan keramiikkaa voidaan kivikauden oloissa pitää särkymisvaaran vuoksi varsin kehnona kauppatavarana. Yleensä saviastioita arvellaankin paikallistuotteiksi. Valmistuksesta todistavat asuinpaikoilta löydetyt savimassan sidosainepalat, kuten murskatut kiille- ja asbestipalat.

Vasarakirveskulttuurin läntistä esineistöä ja eteläskandinaavista piikiveä tunnetaan niin Ruijan rannoilta kuin Norlannissa aina Kiirunan tunturiseutuja myöten (Lundholm 1991, 73–76). Keskeisten kauppapaikkojen ja silloisen Jäämerentien houkutukset ovat vieneet yhden vasarakirveen jopa Varanginvuonon rantamille (Olsen 1994, 91–92, fig. 57). Samaa vaikutusaaltoa heijastaa Tervolan Ossauskosken etelätörmältä saatu vasarakirveskulttuurin nelisivuinen oikokirves (Huurre 1983, 189–190, 193; Kotivuori 1996, 102). Tämä esine on suomalaisen varasarakirveskulttuurin tuote, jonka alkuperän Huurre (1983, 193) yhdistää Niskalan keramiikkapaloihin. Taltan löytöpaikan korkeus 46,5 m mpy. viittaa ajankohtaan noin 2700 cal BC (noin 2150 eKr.).

Kaupallisen toimeliaisuuden vuoksi alueelle tuodut löydökset kytkevät useat rannikon ja sisämaan asuinpaikat toisiinsa. Rannikolla voidaan asuinpaikkojen kehitystä ja käyttöä seurata myös kohteiden korkeusvertailun ja rantapinnoilta saatujen luonnontieteellisten ajoitusten avulla. Sisämaassa voidaan tehdä vastaavia aineistopäätelmiä ja verrata esimerkiksi radiohiiliajoitusten tuloksia toisiinsa. Kohdevertailun avulla on pääteltävissä, että kivikautinen välineistö on ollut niin sisämaassa kuin silloisella rannikollakin varsin yhdenmukaista. Tällöin on ilmeistä, että väestöpohja oli koko alueella yhtenevä. Pyyntikiertoa harjoitettiin alisen Kemijoen alueella rannikon ja sisämaan, nykyisen Tervolan ja Rovaniemen taajaman, välillä vaihtelevin tavoin vuosituhansia.
 

Peuranpyynti – varhaismetallikauden elinehto

Suomen eteläisellä rannikolla hyljekannat ehkä romahtivat paikoitellen yliikapyynnin seurauksena jo kivikauden loppuvaiheessa (Siiriäinen 1981, 28). Perämeren pohjukassa tuo aika oli hyljestäjille vielä erinomaisen suopea (Kotivuori 2002, 155–156). Kenties pyytäjiä muuttikin saaliin perässä Tervolan alueelle etelästä. Kivikauden lopulla ja varhaismetallikauden alkupuolella, noin 4000 vuotta sitten, elinkeinopohja kuitenkin näyttää muuttuneen radikaalisti. Maanousun vuoksi alue soistui, ilmasto kylmeni ja kasvillisuus muuttui. Hiljalleen vuosituhannen kuluessa levisi kaakosta Peräpohjolaan kuusi. Samalla alueella runsastui lopulta saalistuksen pääkohteeksi kohonnut metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus).

Kivikauden lopulla hirvi oli vielä keskeinen eläinpääaseiden ja kalliomaalausten maagista luonnonvoimaa ja estetiikkaa esittävä aihe. Norlannissa arvellaan harjoitetun laajaa hirvien kuoppapyyntiä, ja järvialueilta löydettyjen asumuspohjien luulöydöt ovatkin pääosin hirvenluuta (Lundberg 1997, 114). Aktiivisinta kuoppapyynti oli Pohjois-Ruotsissa jo kivikauden lopulla, ja uudelleen ajanlaskua edeltävän vuosituhannen puolivälistä alkaen (esim. Broadbent 1982, 90– 91). Suomessa pyyntikuoppien on päätelty liittyvän ennen kaikkea peuranmetsästykseen. Passiivinen kuoppa-ansa voitiin kaivaa ja peittää lamaan kaadettujen puiden tai muiden estimien muodostamien hangasaitojen aukkopaikkoihin. Peurojen luontaiset kulkureitit olivat moreenimaiden rintuuksilla, harjanteilla, niemissä ja saarissa. Jos pyytäjä halusi ajattaa saalistaan, sai sen myös säikytettyä laukkomaan ansoituksiin. Myöhemmin saatettiin hangasveräjiin asettaa myös nyörilenkkejä kaula-ansoiksi.

Arkeologi Aarni Erä-Esko tulkitsi inventointikertomuksessaan (1971) mahdollisiksi pyyntikuopiksi Suukosken Illinkankaalla vuonna 1962 koekaivauksella tutkimansa vallin reunustaman suuren painanteen. Myös Zach. Castrénin (1894) tarkastamat Ylipaakkolan Pajarinvaaran, Lehmikummun Känttyrälehdon ja Viidanmaan kuopat voidaan tulkita pyyntikuopiksi. Kuoppapyyntiä on arvioitu harjoitetun Pohjois-Skandinaviassa ainakin 6000 vuotta. Kun kuoppien käyttö kiellettiin Ruotsissa vuonna 1864, olivat peurat liikapyynnin seurauksena jo kuolemassa sukupuuttoon (Lundholm 1991, 81). Peuroja ei liene vaeltanut vielä atlanttisen lämpökauden mänty- ja lehtipuuvaltaisissa metsissä liiemmälti. Metsäpeuran valtakausi saattoi alkaa vasta kivikauden jälkeen, kun ilmaston viiletessä kuusimetsä askelsi vuosituhannen kuluessa yli Kainuun ja Lapinmaan.

Törmävaarasta ja monilta muilta Tervolan asuinpaikoilta tunnetaan pyyntikuoppia, jotka selvästi limittyvät vanhempien asumuspainanteiden väliin nuorempana muinaisjäännösryhmänä. Pitkin Törmävaaran luoteisrinnettä on kivikautisten asumuspainannejonojen lomaan tehty myöhemmän pyyntikäytön merkiksi todettavia peuranpyyntiin soveltuvia kuoppia. Muutamat kuopista voidaan jyrkkäreunaisen muodon perusteella havaita suhteellisen nuoriksi, kenties vain muutaman vuosisadan ikäisiksi (esim. Kotivuori 2002, 49). Vastaavalla tavalla kivikautiset asuinpaikat ja pyyntikuopat esiintyvät toisinaan lomittain myös Käsivarren alueella (esim. Koivunen 1991, 121). Epäilemättä näillä syrjäisillä kankailla eleli rantojen soistumisen ja kivikautisen asutuksen kaikkoamisen jälkeen sekametsissä palkivia peuratokkia, joita Tervolan vähäväkiset varhaismetallikauden ja rautakauden metsästäjäsaamelaiset verottivat.

Edellä olevan luulöytötilaston peuranluut Törmävaarasta (T-30) ovat varmaankin kivikautta nuoremman pyynnin merkkejä, vaikka löytyivätkin vanhan kivikautisen asuinpaikan yläosasta (Kotivuori 2002, 146). Muita peuramäärityksiä Tervolasta ei ole, eikä niitä tunneta Rovaniemen kivikautisista kohteistakaan. Hirvien ja peurojen kaato tapahtui yleensä etäällä asuinpaikoilta, jolloin osa saaliista varmasti jäi nylkemispaikoille. Varhaismetallikauden, rautakauden ja keskiajan tervolalaisten jälkiä ei ole voitu arkeologisesti seurata. Edellä kerrotut vanhat historialliset lähteet tuntevat heidät muinaiskansana, osaksi taruolentoina, paikoin tunnistettavina lappalaisina. Ilmeisesti ajan oloon saamelaistuneet varhaisen metallikauden peuranpyytäjät muuntuivat poronhoitajiksi ja talollisiksi tai siirtyivät väljemmille metsästysmaille. Heidän olosijansa ovat nuoremmasta päästä jääneet enimmäkseen nykyasutuksen alle.

Lyhenteet:

FM Finskt Museum

KM Suomen Kansallismuseo (arkeologisia löytöjä koskeva pääluettelo)

SM Suomen Museo

SMYA Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja

Lähteet:

Ailio, J. 1909. Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finnland I-II. Helsingfors.

Appelgren, Hj. 1881. Muinaisjäännöksiä ja Tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä

osissa. SMYA V.

Broadbent, N. Den förhistoriska utvecklingen under 7000 år. Skelleftebygdens

historia. Del 3. Skellefteå.

Calamnius, J. W. 1868. Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä. Suomi II:7, 197–267.

Castrén, Z. 1894. Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon seurakunnista.

SMYA XVI.

Edgren, T. 1993. Den föhistoriska tiden. Finlands historia 1. Helsingfors.

Engblom, L. 1990. Tervolan Laajamaan punamultakalmisto. Raito 1/1990, 30–33.

Engblom, L. 1992. Tervolan punamultahaudat. Kentältä poimittua.

Museoviraston esihistorian toimiston julkaisu. N:o 2, 50–57.

Halén, O. 1994. Sedentariness during the Stone Age of Northern Sweden in the

Light of the Alträsket Site, c. 5000 B.C., and the Comb Ware Site Lillberget,

c. 3900 B.C. Acta Archaeologica Lundensia, series in 4°, No. 20.

Helsingfors Tidningar, 1830, (Jacob Fellman), no. 84 ja no. 86.

Holmberg, H. J. 1863. Förteckning och Afbildningar af Finska Fornlämningar. Bidrag till Finlands naturkännedom. Etnografi och Statistik utgifna af

Vetenskaps-Societeten. 9.

Huurre, M. 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. Pohjois-Pohjanmaan

ja Lapin historia I. Kuusamo.

Huurre, M. 1998. Kivikauden Suomi. Keuruu.

Itkonen, T. I. 1948. Suomen lappalaiset vuoteen 1945. I–II. Porvoo.

Kankaanpää, J. 2002. The House Pits at Kauvonkangas, Tervola. Huts and Houses.

Stone Age and Early Metal Age Buildings in Finland. The National Board of Antiquities. Ed. Helena Ranta.

Keränen, J. 1961. Maankamaran routaantuminen. Oma maa 10, 456–469.

Koivunen, P. 1991. Suomen Tornionlaakson esihistoriaa. Jääkaudelta

1600-luvulle. Tornionlaakson historia I. Malung, 101–159.

Kotivuori, H. 1993. Kivikauden asumuksia Peräpohjolassa. Selviytyjät.

Näyttely pohjoisen ihmisen sitkeydestä. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 7.

Kotivuori, H. 1996. Pyytäjistä kaskenraivaajiksi. Rovaniemen asutus noin 6000 eKr.

–1300 jKr. Rovaniemen historia vuoteen 1721. Jyväskylä, 34–125, 398–413, 430–434.

Kotivuori, H. 2002. Alisen Kemijoen kivikautiset asumuspainanteet –

topografiseen havainnointiin ja aineistovertailuun perustuva asutuskuva. Lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos/arkeologia. Käsikirjoitus.

Kotivuori, H. & Torvinen, M. 1992. Länsi-Pohjan kiinteät muinaisjäännökset.

Lapin seutukaavaliiton julkaisu n:o 117/A.

Liedgren, L. 1994. De äldsta gravläggningarna i Norrlands förhistoria.

Odlingslandskap och fångstmark. En vänbok till Klas-Göran Selinge. Riksantikvarieämbetet, 229–241.

Lundholm, K. 1991 Ruotsin Tornionlaakson esihistoriaa. Jääkaudelta

1600-luvulle. Tornionlaakson historia I. Malung, 45–100.

Meinander, C. F. 1948. Tervolakniven. FM 1947-1948, 14–26.

Meinander, C. F. 1965. Skifferknivar med djurhuvudskaft. FM 1964, 5–33.

Núñez, M. 1991. On Food resources Available to Man in Stone Age Finland.

FM 1990, 24–54.

Núñez, M. 1999. Role of food production in Stone Age Finland. Pohjan

poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimukseen mukaan. Bidrag till kännedom

av Finlands natur och folk 153, 133–142.

Olsen, B. 1994. Bosetning og samfunn i Finnmarks forhistorie. Oslo.

O´Shea, J. & Zvelebil, M. 1984. Oleneostrovski mogilnik: Reconstructing the Social

and Economic Organization of Prehistoric Foragers in Northern Russia. Journal

of Anthropological Archaeology 3, 1–40.

Pesonen, P. 2002. Semisubterranean Houses in Finland – a Rewiev. Huts and

Houses. Stone Age and Early Metal Age Buildings in Finland. The National

Board of Antiquities. Ed. Helena Ranta.

Rankama, T. 2002. Analyses of the Quartz Assemblages of Houses 34 and 35

at Kauvonkangas in Tervola. Huts and Houses. Stone Age and Early Metal Age Buildings in Finland. The National Board of Antiquities. Ed. Helena Ranta.

Saarnisto, M. 1981. Holocene emergence history and stratigraphy in the area north

of the Gulf of Bothnia. Annales Academiae Scientiarum Fennica. Series A, III. Geologica–Geographica 130.

Siiriäinen, A. 1982. Recent Studies on the Stone Age Economy in Finland.

Fennoscandia Antiqua I, 17–26.

Sirelius, U. T. 1921. Suomen kansanomaista kulttuuria II. Helsinki.

Taavitsainen, J–P. 2003. Lapinraunioiden kronologis-funktionaalisten

kysymysten hahmottelua – uusia AMS–ajoituksia Keski-Suomen lapinraunioiden palaneesta luusta. Muinaistutkija 1/2003, 2–23.

Tegengren, J. 1952. En utdöd lappkultur i Kemi Lappmark. Studier i

Nordfinlands kolonisationshistoria. Acta Academiae Aboensis. Humaniora XIX. 4.

Vaara, R. 2001. Muinaisia asumuksia – kivikauden arkkitehtuuria pohjoisessa.

Raito 2/2001, 16–19.

Wiseman, J. 1991. Retkeilijän selviytymisopas. Porvoo – Helsinki – Juva.

Ylimaunu, J. 2000. Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen–hylje -suhde.

Suomen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 773.