Kivikylä | Kivikauden elämää | Hyljestäjien Tervola | Lisää esihistoriasta | Kartta | Tervola
Maakota asumuksena
Vuotuiskierron varassa elänyt kivikauden väestö käytti kesäaikana keveitä, nahka- tai tuohipäällysteisiä majoja tai keilakotia. Ankaran talven varalle tuli rakentaa tukipuiden varaan kiinteä, harjakattoinen, osittain maahan kaivettu, tuohin eristetty ja turpeella katettu maakota. Tervolasta on löydetty noin 1000 kivikautista kodansijaa, joista kolmannes (noin 318) on Törmävaaran pohjoisrinteellä. Yhtä kotaa asutti ehkä keskimäärin kuusihenkinen perhe. Rannanmyötäisessä rivissä on yleensä 8–10 asumusta, joten pyyntiyhteisöön saattoi kuulua 48–60 ihmistä.
Asumuspohjat ovat tavallisesti alle 50 cm syviä ja sisäpuolelta mitattuna 5,8 x 7,5 m laajoja. Suorakaiteista pohjaa reunustaa usein kuoppaa kaivettaessa syntynyt matala valli. Tavanomainen lattia-ala on 22 m2. Kotaan kömmittiin tavallisesti eteiskäytävien kautta päädyistä. Keskelle kasattiin suorakaiteinen, metrin levyinen ja puolitoista metriä pitkä tulisija, joka tutkimuksissa erottuu palaneista kivistä ja hiilestä. Tällä paikalla liesiä näyttää asumuksissa olleen kaksi. Makuu- ja oleskelusijat olivat pääosin pitkittäissivuilla.
Usein asumuksen pohjaan kaivettiin varasto-, liesi- ja jätekuoppia. Talvella väki tarinoi, askarteli työ- ja pyyntivälineiden parissa sekä kulutti säilöttyjä muonavaroja. Pimeä, nokinen, vetoinen ja kostea kota koetteli asukkaita. Pimeyden hellittäessä helmi-maaliskuulla alkoi odotettu hyljestyskausi. Talven hellittäessä kotaväki kohensi asumusta, siivosi rikkoutuneet liesikivet ja sisälle kertyneet jätteet. Kevätauringon paisteessa väki siirtyi yhä enemmän ulkosalle.
Metsän ja veden antimet
Luonnosta elävä ihminen tarvitsi perittyä, opittua ja koettua taitoa selviytyäkseen elossa ankarissa oloissa. Hän eli osana luonnonympäristöä, tarkkaili alati suotuisia pyyntisäitä ja vuodenkiertoa. Tarpeeton kiire ja väärät valinnat kuluttivat vähiä voimavaroja, joten pyytäjän elämä oli verkkaista puurtamista. Pyyntikausien huippukohdat tunnettiin ja niihin varauduttiin.
Kalastus toi varmimman toimeentulon. Sen parissa askaroitiin vuoden ympäri, sillä likimain jokaiselta asuinpaikalta tunnetaan palaneita kalanluita. Myös Törmävaaran kaivauslöytöjen reikäkivet (6) ja niiden teelmät (14) on tulkittava pyydysten painokiviksi. Toki myös onki tai pilkki tunnettiin, sillä löydösten joukossa on kolme pikkuruista siimanpainoa. Kalastuksen perusvälineet – verkko, liistekatiska ja onki – olivat jo Suomen ensimmäisten asukkaiden toimeentulon turvana.
Pienriistalle sopivia nuolenkärkiä tehtiin itäisestä piikivestä, läntisestä punaliuskeesta ja paikallisesta vihreästä tuffiitista. Ilmeisesti kärkiä valmistettiin paljon myös luusta tai sarvesta, vaikka ne ovat maan happamuuden vuoksi hävinneet. Törmävaarasta on löydetty yli 70 nuolenkärkeä tai sellaisen katkelmaa, joten ainakin vesi- ja metsäkanalintuja sekä jäniksiä lienee kivikauden pitopöydässä arvostettu. Luulöydösten perusteella myös majava oli haluttua saalista. Sen sijaan hirvi esiintyy lähes yksinomaan sisämaan saalisvalikoimassa.
Noin 94 % Törmävaaran kivikautisten asuinpaikkojen määritetyistä luista kuuluu hylkeille, joten kevättalven hyljestys oli varmasti tärkein elinkeino ja alueen asuttamisen keskeisin syy. Valtaosa luista lienee peräisin norpasta (Phoca hispida), mutta harmaahylje eli hallikin (Halichoerus gryphus) saattoi kivikauden lopulla alueelle eksyä. Törmävaarasta on tunnistettu myös yksi grönlanninhylkeen (Pagophoca groenlandica) luu. Osa luista on peräisin nuorista hylkeistä, mahdollisesti kevätjäiltä pyydetyistä kuuteista. Kevättalvella hyljestäjät lähtivät harppunoimaan saalista ahtojään reunaan, jonne norpat olivat hakeutuneet synnyttämään. Lihan lisäksi arvokas nahka sai pyytäjät uhmaamaan monia vaaroja. Keittämällä saaliista saatiin lisäksi arvossa pidettyä traania.
Astiat savesta ja asbestista
Ilmeisesti kivikaudella astioina toimivat yleensä nahkapussit, puukipot, tuohivakat ja juurikorit, jotka hapan maaperä on tyystin tuhonnut. Yksittäiset suolöytöinä saadut puulusikat kertovat valmistajiensa puutyötaidoista. Noin 7000 vuotta sitten oppivat Suomenniemen asukkaat valmistamaan polttamalla savesta ja sekoitemateriaaleista muovailtuja keraamisia astioita. Varhaista pohjoista kampakeramiikkatyyppiä (Sär 1) tunnetaan myös Kemijokivarren muinaisasuinpaikoilta. Tervolan muinaiskeramiikka-löydöt ovat tuhatkunta vuotta nuoremmalta ajalta. Törmävaarasta on runsaasti paloja tyypilliseen kampakeramiikkaan (Ka II) kuuluvista astioista, joita käytettiin noin 6100–5500 vuotta sitten (4100–3500 calBC). Löydöt on tehty kaivauksilla ortodoksisen kappelin lounaispuolelta.
Pyöreä- tai suippokärkinen ruukku koristeltiin mm. moninaisin kampa-, viiva- ja kuoppaleimoin. Koristelu näyttää toimineen yhtenä kulttuurisena tunnuksena, joka toistui laajoilla alueilla varsin yhtenäisenä. Astia voitiin myös maalata noen, punamullan ja rasvojen avulla. Usein sopivaa muovailusavea saatiin asuinpaikan tuntumasta. Savi notkistettiin ja siihen lisättiin tavallisesti jokin sekoiteaines, kuten kivimurska, hiekka, luunsirut, asbesti tai saviastiamurske (chamotte). Orgaaninen sekoite jätti palaessaan saveen jälkensä, josta voi erottaa kasvinosien, munankuorten tai höyhenten painumia.
Pienet juomakupit voitiin muovata savimöykystä, mutta suuret kampakeraamiset astiat tehtiin kiertäen litistetty savivyö ns. ponttaamalla edellisen päälle. Kun saumat oli puristettu yhteen, voitiin pinta silata tasaiseksi puulastalla ja savilietteellä. Koristelun ja kuivumisen jälkeen astiat poltettiin avotulella. Keramiikassa erottuvat toisinaan esiäitien sormenjäljet. Suurimpien astioiden on laskettu olleen yli 70 litran vetoisia, mutta pienimpiin mahtui vettä tuskin kulausta.
Törmävaaran alimpien terassien asukkaat olivat Pöljän asbestisekoitteisen keramiikan käyttäjiä, vaikka löytöjä ei toistaiseksi paikalta ole tehty. Vastaavalta korkeudelta (noin 50–55 m mpy.) on Tervolasta Pöljän keramiikkaa kuitenkin löydetty. Ohutseinäisen, usein tasapohjaisen, astian reuna oli vahvistettu suorakulmaisella taitoksella sisäänpäin. Pintakäsittelynä voitiin käyttää naarmutusta, kuoppa-, kampa- tai kierrenuoravyöhykkeitä. Tervolassa asbesti oli tuontitavaraa, jota saatiin mm. Outokummun seudulta. Suurimmat, jopa 100 litraa vetävät, astiat tehtiin ilmeisesti veden, traanin ja ruoan säilytystä varten.
Kohoava maa ja loittoneva ranta
Suomi vapautui mannerjäätikön peitosta pääosin 10 000–9000 vuotta sitten. Jopa kolmen kilometrin paksuisen jäätikön painama maankuori kohosi aluksi jopa 10 m vuosisataa kohti. Maannousu hidastui vähitellen, mutta se oli kivikaudella vielä merkittävä ympäristöä muuttava tekijä. Noin 6000 vuotta sitten (3450 eKr. = 4000 calBC) Tervolan hylkeenpyytäjien rantaviiva saattoi alavilla paikoilla siirtyä satoja metrejä, sillä maa kohosi yhä noin 1,7 m vuosisadassa. Tuhat vuotta myöhemmin (2450 eKr. = 3000 calBC) tälle paikalle voitiin rakentaa kotarivistö terassin vapautuessa Litorinameren aalloista. Tuolloin maannousu oli hidastunut tasolle noin 1,4 m sataa vuotta kohti.
Maannousu on oiva apuväline muinaisten rantapintojen ajoittamiseen (rannansiirtymiskronologia). Rannanalenemiskaaviot osoittavat eri korkeuksilla olevien soiden ja järvien kuroutumisen muinaisen Itämeren altaasta. Ajoitusnäytteet on otettu pohjasedimenteistä. Arkeologiset ajoitukset perustuvat pääosin 14C- eli radiohiilimenetelmään, jossa näyteaines on tavallisesti liesihiiltä. Törmävaarasta on tehty kahdeksan liesihiiliajoitusta ja kolme kiihdytinajoitusta saviastioiden pintakarstasta. Niiden perusteella korkeudella noin 62–63 m mpy. oleva törmä oli asuttuna noin 5200–5700 vuotta sitten.
Kivikaudella oleskeltiin mieluusti päivänpuoleisilla hiekkarannoilla. Tietyn rantavaiheen korkeusluvut osoittavat todennäköisen asutusajankohdan. Varejoen koulun luona oleva rinne välillä 52–65 m mpy. saattoi olla asutuskäytössä noin 800 vuotta. Maastossa asumuspohjat erottuvat yleensä perättäisiä, muinaisia rantatörmiä seuraavina riveinä. Korkeuseroista on laskettavissa, että väestö siirsi asumuksensa maannousun loitontaman merenrannan ääreen keskimäärin 25 vuoden välein. Alavilla paikoilla oli siirryttävä jopa kymmenen vuoden välein. Lopulta soistuva ranta pakotti etsiytymään uusille asuinsijoille.
Kiviseppien välineet
Kivikauden ihminen harjaantui pienestä alkaen työstämään luonnon raaka-aineista tarvitsemansa. Monet kivilajit sopivat aseiden ja työvälineiden teriksi. Tervolan alueella olevista tuffiittikallioista saadut suuret liusketangot muotoiltiin kirveiksi, taltoiksi ja tuuriksi. Niillä voituun työstää puuta ja luuta, iskeä avantoja tai paloitella saalista. Esineissä kuvastuu tarkoituksenmukaisuus: hionta keskittyy teräosaan ja malli säilyy käytössä vuosituhansia. Liusketankoja varastoitiin asuinpaikoille, työstettiin talvella kodan sisällä ja vaihdettiin muualta tulleiden kauppiaiden tavaroihin.
Rovaniemen ja Tervolan alueelta on talletettu yli 200 ehjää tuuraa ja satoja sellaisten kappaleita tai teelmää. Tervolassa on näiden solakoiden ja keskimäärin 25 cm pitkien kapineiden osuus kiviesinelöydöissä huomattavan suuri. Tänne tuurien käyttö ja valmistus näyttävät keskittyvän. Sen sijaan kouru- ja tasataltat olivat sisämaan oloissa selvästi tärkeämpiä välineitä. Metsästysvälineistä jousi oli jokaisen pyytäjän ulottuvilla, sillä nuolenkärkiä valmistettiin Törmävaarassa varsinkin paikallisesta liuskeesta. Suurta riistaa ei liusketeräisin keihäin useinkaan lähestytty, sillä niitä Tervolasta on vain pari löytöä. Luusta ja sarvesta valmistetut nuolen- ja harppuunankärjet eivät ole Suomen Lapissa säilyneet. Myös liuskeveitset ovat melko harvinaisia.
Pyydysten painoiksi tarkoitetut reikäkivet tehtiin usein helposti käsiteltävästä kiilleliuskeesta. Kiveä hakattiin työläästi iskukivellä kahden puolen, kunnes keskelle syntyi suppilomainen reikä. Varsin usein reiänteko epäonnistui ja aihio heitettiin rikkoutuneena menemään. Läheisen Ortodoksisen kappalein tuntumasta on kaivauksissa löytynyt yli 20 reikäkiven katkeaa tai teelmää. Suoraseinäinen reikä opittiin viimeistään kivikauden lopulla tekemään putkiluun avulla kairaamalla. Törmävaarasta on löydetty myös ongensiiman painoja ja koruina käytettyjä liuskerenkaita.
Kiviseppä viimeisteli veden ja hiekan avulla hiomalla esineistöä kvartsiitti- tai hiekkakivialustalla. Pieniin hiontatöihin hän käytti vyöllä tai kaulalla kantamaansa hiointa. Kovaa kiveä, kvartsia ja kvartsiittia, käytettiin mm. kaavinten, uurtimien, porien ja naskalien raaka-aineena. Asuinpaikoilla onkin yleensä tuhatmäärin pieniä kvartsisiruja, jotka muistuttavat muinaisesta aherruksesta. Vaihtokaupan tuloksena saatiin myös kaunista Kölin punaliusketta ja helposti työstettävää itäistä piitä. Törmävaaran tunnetuin muinaisesine on vuonna 1946 soranotossa löydetty punaliuskeinen hirvenpäätikari.
Ihminen heimoyhteisössä
Kivikauden ihminen eli sukupolvesta toiseen pienen yhteisönsä, perheen, suvun ja heimon selviytymistä palvelevien perinteiden mukaisesti. Toiminnan sääteli luonnon vuotuinen rytmi, joten väki pyrki hakeutumaan parhaille saalistuspaikoille (pyyntikierto). Maa lienee ollut koko yhteisön käytössä, mutta parhaita riista-apajia jouduttiin jakamaan. Yhteisön säilyminen vaati yhteisiä ponnistuksia erityisesti talven ankarissa oloissa. Sosiaalinen kanssakäyminen, yhteisöllisten rituaalien tai luonnonuskon (animismi) harjoittaminen sekä vaihtokauppa edellyttivät tiivistä yhteisöllisyyttä.
Rannikon talvikylässä väki saattoi koota voimiaan kevään yhteiseen voimakoetukseen, hylkeiden, nousukalan ja muuttolintujen pyynnissä. Asumuspainanneryhmien koon perusteella yhteen kylämäisesti jakautuneeseen pyytäjäjoukkoon kuului 10-15 miestä, jotka ilmeisesti lähtivät yhdessä pyyntimatkoille. Alkukesällä valtaosa talvikylien väestä lienee jakautunut perhekunniksi. He suunnistivat jokivarren kalapaikoille ja järville, joilla viivyttiin myöhäiseen syksyyn.
Kotaryhmän varsin yhdenmukainen koko ja ryhmitys viittaavat johdettuun järjestelmään. Ilmeisesti heimoilla oli omat tietäjänsä (samaanit) parantajina ja uskomusten haltijoina. Kenties jonkinlaisen heimoneuvoston jäsenet nostivat edusmiehekseen kunnioitettuja pyytäjiä yhteisiä toimia johtamaan. Myös työnjakoa on täytynyt harjoittaa niin sukupuolten, eri ikäryhmien kuin taidoiltaan erilaisten henkilöiden suhteen. Tavallisesti on arveltu, että kiviesineiden valmistamisesta, metsästyksestä ja saaliin käsittelystä vastasivat miehet. Vastaavasti lastenhoito, ruoanlaitto, pukineiden ja keramiikan valmistaminen on luettu pääosin naisten askareiksi. Puurtaminen lienee enimmän aikaa ollut verkkaista, sillä energiaa ei ollut hitustakaan tuhlattavaksi.
Törmävaaran kivikylän teemataulujen
tekstit Hannu Kotivuori
piirrokset Heikki Väyrynen